Kultakruunusta hän hatun saa,
kultamiekka pyssynään leimahtaa.
Kuten lehdet kertovi.
Itävalta, Portugal,
Metz, Japani, niinkuin oli.
Bum, bum, bum ja kieri,
bum, bum.
Ja kauniit kultaomenat
kuin nauriit padassaan kelluvat.
Kuten lehdet kertovi.
Itävalta, Portugal,
Metz, Japani, niinkuin oli.
Bum, bum, bum ja kieri,
bum, bum.
Kun hän majastaan astuu metsään päin,
hovineidot niiaavat rivittäin.
Kuten lehdet kertovi.
Itävalta, Portugal,
Metz, Japani, niinkuin oli.
Bum, bum, bum ja kieri,
bum, bum.
Kun hän metsähän astuu vihdoinkin, niin iloitsee lehvä pienoisin. Kuten lehdet kertovi. Itävalta, Portugal, Metz, Japani, niinkuin oli. Bum, bum, bum ja kieri, bum, bum.
Juuri tuo »bum, bum» oli kaikunut kaikkein kauneimmalta. Janne iski keppinsä maahan joka bummin kohdalla ja lauloi niin syvällä ja voimakkaalla äänellä kuin mahdollista.
Hän lauloi yhä uudestaan, niin että metsä kajahti. Tuo laulu oli ihmeellinen. Hän ei väsynyt, vaikka hän lauloi sitä yhä uudestaan.
Mutta olihan se myös ihmeellisellä tavalla syntynyt. Todistuksena siitä, miten erinomainen se oli, oli kai se, että tämä laulu oli ainoa, jonka sävel ikänä oli tarttunut hänen korvaansa.
ELOKUUN SEITSEMÄSTOISTA.
Ensi kerralla, kun Skrolyckan Janne oli käynyt Lövdalassa elokuun seitsemäntenätoista päivänä, ei tästä käynnistä ollut koitunut hänelle niin paljon kunniaa kuin hän olisi toivonut. Hän ei ollut kertaakaan uudistanut tätä käyntiään, vaikka hän oli kuullut sanottavan, että vuosi vuodelta tätä päivää vietettiin Lövdalassa yhä hauskemmin ja juhlallisemmin.
Mutta nyt, pikku tytön korotuksen jälkeen, oli Jannenkin elämä kokonaan muuttunut. Nyt hän arveli, että luutnantti Liljecrona tuntisi varmaankin suurta pettymystä, jollei sellainen miesten mies kuin Portugallian keisari Johannes kunnioittaisi häntä käynnillään ja toivottaisi hänelle onnea hänen syntymäpäivänään.