Janne pukeutui siis keisarivaatteihinsa ja läksi matkaan. Mutta hän varoi joutumasta ensimäisten vieraiden pariin. Hänen, joka oli keisari, ei suinkaan sopinut näyttäytyä, ennenkuin monet vieraat olivat hiukan ennättäneet kotiutua ja kemut päästä vauhtiin.
Edellisellä kerralla hän ei ollut uskaltanut kauemmaksi kuin puutarhaan ja hiekoitetulle käytävälle talon edustalle, eikä hän ollut rohjennut astua esiin tervehtimäänkään, mutta eihän nyt voinut olla puhettakaan siitä, että hän käyttäytyisi yhtä moukkamaisesti. Heti paikalla hän suuntasi askeleensa suureen lehtimajaan kuistin vasemmalle puolelle, missä luutnantti istui yhdessä useiden svartsjöläisten sekä kauempaakin tulleiden herrasmiesten kanssa, otti häntä kädestä ja toivotti hänelle pitkää ikää.
»Vai niin, Janne, oletko sinä ulkona jalottelemassa?» sanoi luutnantti
Liljecrona ja näytti hiukan hämmästyneeltä. Hän ei suinkaan ollut
odottanut sellaista kunniaa ja sen vuoksi hän ei kai myöskään muistanut
Jannen oikeaa nimeä, vaan puhutteli häntä entisellä.
Mutta niin hyväntahtoinen mies kuin luutnantti ei tarkoittanut sillä mitään pahaa, sen Janne hyvinkin tiesi, ja siksi hän oikaisi häntä vallan sävyisästi.
»Ei siitä ole niin tarkkaa lukua, koska tänään on luutnantin syntymäpäivä», sanoi Janne. »Mutta oikeastaan pitäisi kai sanoa Portugallian keisari Johannes.»
Janne lausui nämät sanat mahdollisimman lempeällä äänellä, mutta muut herrasmiehet alkoivat sittenkin nauraa luutnantille, koska hän käyttäytyi näin typerästi, ja sellaista harmia ei Janne olisi tahtonut tuottaa hänelle hänen juhlapäivänään. Nopeasti hän kääntyi siis toisten puoleen sekoittaakseen koko asian.
»Hyvää päivää, hyvää päivää, hyvät kenraalit ja piispat ja maaherrat!» sanoi Janne tehden valtavan keisariliikkeen hatullaan. Sitten hän aikoi paiskata kättä koko joukolle, niinkuin kesteissä on tapana tehdä.
Luutnantin vieressä istui pieni, lihava mies, jolla oli valkeat liivit yllä ja kultakirjailtu kaulus kaulassa sekä miekka vyöllä. Kun Janne tervehti häntä, ei tämä ojentanut hänelle koko kättään, vaan ainoastaan kaksi sormea.
Ehkeipä hän tarkoittanut sillä mitään pahaa, mutta kas, sellainen mies kuin keisari Johannes tiesi, että täytyi pitää arvostaan kiinni.
»Kyllä sinä saat luvan ojentaa minulle koko kätesi, hyvä piispa ja maaherra», sanoi Janne hyvin ystävällisesti, sillä hän ei mitenkään tahtonut häiritä tämmöisen suuren päivän iloa.