Mutta silloinpa toinen nyrpisti nenäänsä.
»Minä kuulin äsken, ettet sinä ollut hyvilläsi Liljecronan nimittäessä sinua nimeltä», sanoi hän. »Mutta minua ihmetyttää, miten sinä uskallat sinutella minua. Etkös näe näitä?» kysyi hän osoittaen samalla kolmea pientä tähteä, jotka koristivat hänen frakkiansa.
Kun sellaisia sanoja lausuttiin, niin oli aika jättää nöyryys sikseen. Nopeasti takki riipaistiin auki, ja kun liivit tulivat näkyviin, olivat ne täynnä suuria, koreita tähtiä, sekä kultaisia että hopeisia! Tavallisesti Janne piti takkinsa tarkasti napitettuna, sillä nuo kunniamerkit olivat arkoja, ne mustuivat helposti ja loukkaantuivat. Sitä paitsi nolostuvat ihmiset niin helposti suurmiesten seurassa, eikä hän tahtonut peloittaa heitä näyttämällä turhan päiten komeuttansa, mutta tällä kertaa se oli nyt paljastettava.
»Katsoppas tänne!» sanoi Janne. »Kas, näin sitä pitää olla, jos tahtoo kerskailla. Kolme kurjaa tähteä, mitä niillä on virkaa?»
Ja silloinpa miehen kunnioitus kohosi. Ehkäpä sekin puolestaan auttoi, että kaikki ne, jotka tunsivat keisarinnan ja tiesivät kaikki hänen keisarikuntansa asiat, nauroivat miehelle oikein sydämensä pohjasta.
»Tuhat tulimaista!» sanoi vieras ja kumarsi syvään. »Oikea majesteettihan minulla näkyykin olevan edessäni. Osaapa hän antaa sanan sanastakin.»
Niin, niin sitä käy, kun tietää miten ihmisten parissa on käyttäydyttävä. Ei kukaan noista herrasmiehistä jutellut sitten niin halukkaasti Portugallian hallitsijan kanssa kuin juuri samainen, joka alussa oli ollut kopea eikä tahtonut antaa Jannelle kuin kaksi sormea, vaikka hän, joka oli keisari, oli ojentanut hänelle koko kätensä.
Turhaa on mainitakaan, ettei kukaan lehtimajassa olevista tämän jälkeen enää kieltäytynyt kunnioittavasti tervehtimästä Johannesta. Kun ensimäinen hämmästys ja nolous oli voitettu ja herrasmiehet huomasivat, ettei hänen kanssaan ollut vaikea tulla toimeen, niin keisari kuin hän olikin, tahtoivat he kaikki kilvan kuulla kerrottavan pikku tytön korotuksesta ja hänen pikaisesta paluustaan kotipitäjään. Lopulta sukeusi niin harras ystävyys Jannen ja herrojen välillä, että hän lauloi heille vielä sen laulunkin, jonka hän oli oppinut metsässä. Ehkäpä hän osoitti liiankin suurta alentuvaisuutta heitä kohtaan. Mutta kun jokainen hänen sanansa tuotti heille niin suurta riemua, niin ei hän malttanut olla heidän ilokseen laulamatta.
Mutta kun Janne korotti äänensä ja alkoi laulaa, niin silloinpa vasta hälinä syntyi. Eivät yksin vanhat herrasmiehet kuunnelleet häntä, vaan sekä vanhat kreivinnat että kenraalittaret, jotka olivat istuneet vierashuoneen sohvassa teetä juomassa ja makeisia syömässä, vieläpä nuoret paroonitkin ja hovineitoset, jotka olivat tanssineet tanssisalissa, hyökkäsivät ulos häntä kuuntelemaan. He asettuivat piiriin hänen ympärilleen, ja kaikkien silmät kiintyivät häneen, niinkuin pitääkin, kun nyt kerran on keisari.
Sellaista laulua he eivät tietenkään koskaan olleet kuulleet. Ja niin pian kuin Janne oli laulanut sen loppuun, vaativat he häntä alottamaan alusta. Hän kursaili hyvän aikaa, sillä eihän sitä saa olla liian myöntyväinen, mutta he eivät tyytyneet, ennenkuin hän taipui. Ja kun hän nyt alkoi laulaa laulukertoa, yhtyivät kaikki siihen, ja kun jouduttiin »bum, bumiin», niin nuoret paroonit tömistivät jalkojaan ja hovineitoset taputtivat tahdissa käsiään.