Niin, ihmeellinen laulu se oli. Kun Janne lauloi sen nyt uudelleen, ja niin monet koreapukuiset ihmiset yhtyivät lauluun ja niin monet kauniit nuoret tytöt iskivät hänelle ystävällisesti silmää ja niin monet reippaat nuoret herrat joka säkeistön jälkeen kajahuttivat hyvähuutojaan hänelle, niin alkoi hänen päätään pyörryttää, aivan kuin hän olisi tanssinut. Hänestä tuntui kuin joku olisi tarttunut häntä käsivarsiin kiinni ja kohottanut hänet korkealle ilmaan.
Janne ei kadottanut kuitenkaan tajuntaansa, hän tiesi koko ajan seisovansa maan päällä, mutta samalla hänestä tuntui kovin suloiselta voidessaan kohota niin korkealle, kaikkia muita ylemmäksi. Toiselta puolelta kunnia kohotti hänet ilmaan, toiselta puolelta ihanuus. Ne nostivat hänet voimakkaille siivilleen ja asettivat hänet keisarin istuimelle, joka liiteli korkealla ruskottavien iltapilvien parissa.
Yksi asia häneltä vain puuttui. Jospa vain suuri keisarinna, Skrolyckan pikku Klara Gulla olisi myös ollut täällä!
Tuskin tuo ajatus oli iskenyt hänen mieleensä, kun koko pihan yli levisi punertava hohde. Ja tarkastettuaan lähemmin hän huomasi, että tuo hohde levisi nuoresta tytöstä, joka oli astunut sisähuoneista kuistille.
Hän oli pitkäkasvuinen ja vaaleatukkainen. Hän seisoi selin, niin ettei Janne voinut nähdä hänen kasvojansa, mutta se ei voinut olla kukaan muu kuin Klara Gulla.
Nyt Janne ymmärsi, miksi hän oli tuntenut niin suurta onnea tänä iltana. Se oli vain ennustanut Klara Gullan tuloa.
Janne keskeytti laulunsa, työnsi syrjään ne, jotka olivat hänen tiellään, ja kiiruhti taloa kohti.
Tultuaan alimmalle portaalle oli hänen pakko pysähtyä. Sydän tykytti niin voimakkaasti, että se oli murskata rinnan.
Vähitellen voimat palasivat ja hän saattoi liikkua taas eteenpäin. Hitaasti hän nousi portaita ylös, askel askeleelta. Vihdoin hän seisoi kuistilla ja levittäen käsivartensa hän kuiskasi Klara Gullan nimen.
Silloin nuori tyttö käännähti taakseen. Se ei ollutkaan Klara Gulla! Se oli vento vieras, joka katsoi ihmeissään Janneen.