Janne ei saanut sanaakaan sanotuksi, mutta kyyneleet alkoivat silmistä vuotaa. Hänen oli mahdoton niitä pidättää. Hän laskeutui portaita taas alas, käänsi selkänsä kaikelle ilolle ja komeudelle ja alkoi poistua lehtikujaa myöten.
Ihmiset huusivat hänen jälkeensä. He pyysivät häntä palaamaan ja laulamaan heille. Mutta hän ei kuullut mitään. Niin pian kuin suinkin hän kiiruhti metsään, jonne hän saattoi suruineen piiloutua.
JANNE JA KATRINA.
Ei koskaan Skrolyckan Jannella ollut niin paljon ajateltavaa ollut kuin nyt, hänen tultuaan keisariksi.
Ensiksikin hänen täytyi olla tavattoman varuillaan, jotta hän, kohottuaan näin korkeaan asemaan, ei yltyisi kovin kopeaksi. Hänen täytyi alituisesti muistuttaa mieleensä, että me ihmiset olemme kaikki luodut samasta aineesta, että me periydymme samoista esivanhemmista ja olemme kaikki heikkoja syntisiä, niin ettei oikeastaan toinen ole toistaan parempi.
Kaiken ikänsä oli Janne harmikseen huomannut, miten ihmiset yrittivät nousta toisiaan korkeammalle, eikä hän tahtonut itse tehdä samoin. Mutta hän tunsi selvästi, ettei ollut niinkään helppoa pysyä nöyränä sen, joka oli korotettu niin korkealle, ettei koko pitäjässä ollut ainoatakaan hänen vertaistansa.
Kaikkein enimmin hän tietysti pelkäsi tehdä tai sanoa mitään sellaista, jonka johdosta vanhat ystävät, jotka edelleen ahersivat arkitöissään, tuntisivat olevansa syrjäytetyt tai unohdetut. Parasta oli olla mainitsematta heille mitään siitä huomiosta, jota hänelle aina osoitettiin hänen saapuessaan pitäjän moniin kestoihin ja juhliin, joissa hänen velvollisuutensa nyt oli olla läsnä. Hän ei tosin voinut syyttää heitä kateudesta. Kaukana siitä! Mutta missään tapauksessa hän ei tahtonut pakottaa heitä tekemään vertailuja.
Ei hän liioin voinut vaatia sellaisilta miehiltä kuin Börjeltä tai nuotankutojalta, että he nimittäisivät häntä keisariksi. Niin vanhat ystävät saivat toki sanoa häntä »Janneksi», niinkuin he aina olivat tehneet. Muu ei heidän suhteensa koskaan olisi voinut tulla kysymykseenkään.
Mutta kaikkein enimmin hän tietenkin sai olla varuillaan vanhan vaimonsa vuoksi, joka istui kotona heidän mökissänsä. Mikä ääretön helpotus ja ilokin olisi ollut, jos hänkin olisi tullut korotetuksi, mutta niin ei ollut laita, vaan hän oli aivan sama kuin ennenkin. Ehkeipä muu ollut mahdollistakaan. Klara Gulla käsitti varmaan, ettei Katrinasta voitu tehdä keisarinnaa. Aivan mahdotonta olisi ollut ajatellakaan, että hän olisi kiinnittänyt kultatähden tukkaansa mennessään kirkkoon. Pikemmin hän varmaankin olisi pysynyt kotona, kuin näyttäytynyt siellä muussa kuin tavallisessa mustassa silkkihuivissaan.
Katrina sanoi suoraan, ettei hän tahtonut kuulla puhuttavankaan mistään sellaisesta, että Klara Gullasta olisi muka tullut keisarinna. Ja ehkä olikin parasta, kun kaikki ympäri kävi, totella häntä tässä suhteessa.