Viisainta olisi, jos isä antaisi poikien lukea heitä häiritsemättä. He ovat surullisia ja levottomia, ja heitä kiusaa, että isä on hyvällä tuulella. »Hän on ainoastaan sentähden iloinen tänään, kun tietää äidin istuvan itkemässä kotona», kuiskaavat he toisilleen.
Isän kysymykset vaikuttavat vihdoin niin, että pojat eivät enään lue, vaikka yhä istuvat kumarassa kirjan yli. Sitä vastoin alkavat heidän ajatuksensa katkerina pyöriä kaikessa mitä he isän tähden ovat saaneet kärsiä.
He muistavat senkin kerran, jolloin isä joi itsensä humalaan keskellä aamupäivää ja tulla hoiperteli pitkin katua, jälessään joukko koulupoikia, jotka tekivät hänestä pilaa. He muistavat, kuinka toiset pojat heitä kiusasivat ja nimittelivät heitä jos joksikin, koska heillä oli juoppo isä.
He ovat saaneet hävetä isän tähden, he ovat alituisesti saaneet olla peloissaan hänen puolestaan, ja jos heillä milloin on ollut hiukankaan hauskaa, on isä tullut ja turmellut heidän ilonsa. Eipä ole lyhyt se syntiluettelo, jonka he isästään tekevät. Pojat ovat lauhkeita ja kärsivällisiä, mutta he tuntevat yhä kiukkuisemman vihan paisuvan mielessään.
Hänen pitäisi toki käsittää, etteivät he vielä ole voineet antaa hänelle anteeksi sitä suurta pettymystä, jonka hän eilen saattoi heille. Se oli sentään pahinta, mitä hän milloinkaan oli heille tehnyt.
Asia on näin, että poikien äiti päätti edellisenä kevännä erota heidän isästään. Useat vuodet on mies vainonnut ja kiusannut häntä kaikin tavoin, mutta hän ei ole tahtonut miehestä erota, vaan jäänyt hänen luoksensa, ettei mies joutuisi kokonaan rappiolle. Mutta nyt viimein hän tahtoi erota poikien vuoksi. Hän oli huomannut, että heidän isänsä teki heidät onnettomiksi, ja hän arveli, että hänen täytyi viedä heidät pois kurjuudesta ja hankkia heille hyvä ja rauhaisa koti.
Kun kevätlukukausi loppui, oli hän lähettänyt pojat maalle omien vanhempiensa luokse ja itse matkustanut ulkomaille, siten helpoimmin päästäkseen avioeroon. Ei hän ollut pitänyt siitä, että tulisi näyttämään siltä kuin olisi ollut hänen syynsä, että avioliitto purkautui, mutta siihen oli hänen täytynyt alistua. Vielä vähemmän oli hän tyytyväinen siihen, että pojat tuomittiin isälle, kun hän oli karannut vaimo. Hän lohduttautui tosin sillä, ettei mies mitenkään voisi tahtoa pitää lapsia luonaan, mutta ei hän sittenkään tuntenut olevansa aivan levollinen.
Kohta kun avioero oli myönnetty, oli hän palannut takaisin ja vuokrannut huoneuston, jossa hän sekä pojat asuisivat. Vasta kaksi päivää sitten oli hänellä kaikki ollut niin valmista, että pojat olivat voineet muuttaa hänen luokseen.
Tämä oli onnellisin päivä, mitä pojilla koskaan oli ollut. Koko huoneustossa oli ollut vain iso huone ja keittiö, mutta kaikki oli ollut uutta ja sievää ja äiti oli järjestänyt kaikki niin tavattoman hauskasti. »Huoneen» piti olla poikien ja äidin työhuoneena päivällä, ja yöt tulisivat pojat nukkumaan siinä. Keittiö oli hyvin sievä ja valoisa. Siellä he söisivät ja pienessä komerossa keittiön takana oli äidin vuode.
Äiti oli sanonut heille, että he tulisivat olemaan sangen köyhiä. Hän oli saanut laulunopettajattarenpaikan tyttökoulussa, mutta siinä olikin kaikki, millä tulla toimeen. Heillä ei olisi varaa pitää palvelijaa, vaan täytyi heidän omin avuin selviytyä. Pojat olivat haltioissaan kaikesta, etenkin siitä, että saisivat auttaa taloustoimissa. He tarjoutuivat kantamaan vettä ja puita. He kiillottaisivat kenkänsä, tekisivät tilansa. Tätä ajatellessaan tuli hyvä mieli.