Oli muuan vaatekomero, jossa Lennart saisi oleskella kaikkine koneineen. Itse hän saisi pitää avaimen, eikä kukaan paitsi hän ja Hugo saisi koskaan mennä sinne.
Mutta pojat olivat saaneet olla onnellisina äidin luona vain yhden ainoan päivän. Sitten oli isä häirinnyt heidän ilonsa, niinkuin oli tehnyt, niinkauan kuin he jaksoivat ajassa muistella. Äiti oli kertonut heille kuulleensa, että isä oli saanut parin tuhannen kruunun perinnön, että hän oli jättänyt paikkansa ja muuttaisi Tukholmaan. Sekä he että äiti olivat iloinneet siitä, että hän lähtisi kaupungista, eikä heidän tarvitsisi häntä kohdata kaduilla. Mutta sitte oli eräs isän ystäviä tullut äidin luo tuoden isän terveiset, että hän tahtoi pojat mukaansa Tukholmaan.
Äiti oli itkenyt ja rukoillut, että saisi pitää poikansa, mutta isän lähetti oli vastannut, että isä oli vakaasti päättänyt ottaa pojat huostaansa. Elleivät hyvällä lähtisi, noudattaisi hän heidät poliisilla. Hän käski äidin lukea läpi erotuomion. Siinähän selvästi lausuttiin, että pojat kuuluivat isälle. Ja senhän äiti jo tiesikin. Ei sitä voinut kieltää.
Isän ystävä oli sanonut monta kaunista sanaa siitä kuinka isä rakasti poikiansa ja sentähden tahtoi ottaa heidät mukaansa, mutta pojat tiesivät, että isä otti heidät pois yksinomaan kiusatakseen äitiä. Tämän oli hän miettinyt, ettei äidillä olisi mitään iloa erosta. Hän saisi alati olla huolissaan lasten vuoksi. Kaikki oli vaan pelkkää kostoa ja ilkeyttä.
Mutta isä oli pannut tahtonsa täytäntöön, ja tässä he nyt olivat matkalla Tukholmaan. Ja heitä vastapäätä istuu isä suuresti iloissaan, kun on saattanut äidin onnettomaksi. Hetki hetkellä yltyy vastenmielisyys ajatellessa, että heidän täytyy seurata isää ja elää hänen kanssaan. Ovatko he siis kokonaan hänen vallassaan? Eikö tässä mikään auta?
Isä on painautunut nurkkaansa ja hetken kuluttua hän nukahtaa. Heti alkavat pojat vilkkaasti kuiskailla keskenään. Heidän ei ole vaikea päättää. Kaiken päivää on kumpikin itsekseen ajatellut, että pitäisi karata. He suostuvat keskenään, että he hiipivät junasillalle ja hyppäävät junasta, kun se kulkee ison metsän läpi. Sitten rakentavat he majan piilopaikkaan metsään ja elelevät siellä, eivätkä näyttäydy kenellekään ihmiselle.
Poikien hautoessa näitä tuumia, pysähtyy juna asemalle, ja talonpoikaisnainen, taluttaen kädestä pientä lasta, astuu vaunuun. Hän on mustiin puettu, huivipää, ystävällisen ja lempeän näköinen. Hän riisuu pienokaisen yltä päällystakin, joka on sateessa kostunut, ja käärii hänet isoon huiviin. Sitten riisuu hän kengät lapsen jalasta, kuivaa pienet kylmät jalat, etsii sukat ja kengät nyytistä ja vetää jalkaan. Lopun lopuksi pistää hän lapselle karamellin ja panee sen penkille makaamaan pää omalla polvellaan, että pienokainen voisi nukkua.
Vuoroin toinen, vuoroin toinen poika luo katseen talonpoikaisvaimoon, joka puuhailee lapsensa kanssa. Yhä tiheämmin luovat he katseensa vaimoon ja samassa kohoovat kyyneleet kummankin silmiin. He eivät enään kohota silmiänsä, vaan katsovat itsepintaisesti maahan.
Tuntuu siltä kuin talonpoikaisvaimon mukana olisi muuan toinen ja muille, paitsi pojille, näkymätön ja huomaamaton, tullut vaunuun. Ja tämä toinen on äiti. Pojista tuntuu, että hän on tullut istumaan heidän väliinsä, tarttunut heitä käsiin, niinkuin teki myöhään eilen illalla, kun oli päätetty, että heidän täytyisi matkustaa, ja että hän puhuu heille samalla tavalla kuin silloin.
»Teidän täytyy luvata, ettette ole vihaisia isälle minun tähteni. Isä ei ole koskaan voinut antaa minulle anteeksi, että estin häntä matkustamasta. Hän väittää minun syykseni, ettei hänestä ole mitään tullut sekä että hän juo. Hän ei koskaan voi tarpeeksi minua rangaista. Mutta silti ette saa olla hänelle vihaisia.»