»Kun teidän nyt täytyy elää isän luona, täytyy teidän luvata minulle, että olette kiltit hänelle. Te ette saa kiusata häntä, teidän tulee hoitaa häntä, miten parhaiten voitte. Se tulee teidän luvata minulle, muuten en käsitä kuinka saatan antaa teidän matkustaa.» Ja pojat olivat luvanneet.
»Ette saa hiipiä pois isän luota. Luvatkaa se minulle!» oli äiti sanonut.
Senkin he olivat luvanneet.
Pojat ovat sanassaan pysyviä miehiä ja samassa silmänräpäyksessä, kun he ovat tulleet ajatelleeksi, että ovat antaneet äidille nämä lupaukset, luopuvat he kaikista pakotuumista. Isä nukkuu yhä vain, mutta he istuvat kärsivällisesti paikoillaan. Sen sijaan ryhtyvät he taas lukemaan uudella innolla, ja heidän ystävänsä, hyvä Jules Verne, vie heidät kohta mukanaan näistä huolista Afrikan ihmemaailmaan.
* * * * *
Kaupungin eteläkulmalla on isä vuokrannut alakerrasta kaksi huonetta ja keittiön, joihin tullaan pihalta ja joista näkee ahtaan pihamaan. Asuntoa on kauan käytetty, se on siirtynyt perheestä toiseen eikä sitä ole koskaan korjailtu. Seinäpapereissa on monta naarmua ja rasvapilkkua, laet ovat nokiset, pari ruutua on rikki, ja keittiönlattia on niin kulunut, että siinä on kuoppia. Muutamat kaupunginlähetit ovat tuoneet muuttotavarat asemalta, kantaneet ne huoneisiin ja jättäneet sinne sikin sokin. Isä ja pojat ovat nyt tavaroita purkamassa. Isä seisoo kirves sojossa laatikkoa avatakseen. Pojat nostavat laseja ja posliiniastioita toisesta laatikosta ja asettavat niitä seinäkaappiin. He ovat näppäröitä ja tekevät ahkerasti työtä, mutta isä kehottaa heitä alinomaa varovaisuuteen ja kieltää heitä viemästä enempää kuin yhden lasin tahi lautasen kerrallaan. Sillä välin hänen oma työnsä sujuu huonosti. Kädet ovat kömpelöt ja voimattomat, ja hän saa itsensä hikeen saamatta laatikon kantta auki. Hän laskee kirveen kädestään, kulkee laatikon ympäri ja ihmettelee olisiko pohja joutunut ylöspäin. Toinen pojista sieppaa kirveen ja alkaa kiskoa kantta auki, mutta isä työntää hänet syrjään. Tuo laatikko on liian lujaan naulattu. Eihän Lennart luulle, että hänen onnistuu avata kansi, kun ei isä itsekään siihen pysty? Ei kukaan muu kuin tottunut työmies voi avata tuota laatikkoa, sanoo isä ja panee hatun päähänsä ja päällystakin ylleen mennäkseen noutamaan talonmiestä.
Tuskin on isä päässyt ovesta ulos, kun päähänsä pälkähtää ajatus. Hän käsittää yhtäkkiä miksi käsissä ei ole voimaa. On vielä aikainen aamupäivä, eikä hän ole mitään nauttinut, joka panisi veren kiertämään. Jos pistäytyisi kahvilaan ja ottaisi konjakkarin, niin palaisi voima ja hän selviäisi avutta. Tämä on parempi kuin noutaa talonmies.
Niin lähtee isä kadulle etsimään kahvilaa. Kun hän palaa pieneen asuntoon pihanpuolelle, on kello kahdeksan illalla.
Nuorena ollessaan, kun hän kävi akatemiassa, oli hän asunut eteläkulmalla. Hän oli silloin kuulunut kaksinkertaiseen kvartettiin, johon kuului parhaasta päästä konttoristeja ja pikkukauppiaita, joiden oli tapa kokoontua eräässä kellarissa Mosebackenin läheisyydessä. Isää oli haluttanut nähdä oliko tämä pieni kellari vielä paikallaan. Se olikin vielä siinä, ja isällä oli ollut onni tavata pari vanhaa ystävää, jotka istuivat siellä aamiaista syömässä. He olivat suurimmalla ilolla ottaneet hänet vastaan, tarjonneet hänelle aamiaista, juhlineet hänen Tukholmaan tuloaan mitä parhaiten. Kun aamiainen vihdoin oli syöty, oli isä aikonut lähteä kotiin tavaroitaan purkamaan, mutta ystävät olivat kehottaneet häntä jäämään päivällistä syömään heidän seuraansa. Ja sitä oli kestänyt niin pitkälti, ettei isä ollut tullut lähteneeksi kotiin ennenkuin kahdeksan seuduissa. Eikä ollut suinkaan ollut helppoa päästä tuosta iloisesta seurasta erilleen näinkin varhain.
Kun isä saapuu kotiin, ovat pojat pimeässä, siksi ettei heillä ole tulitikkuja. Isällä on tulitikkulaatikko taskussa, ja kun on saanut tulen kynttilänpätkä-pahaseen, joka onneksi on joutunut tavaroitten joukkoon, näkee hän että pojat ovat palavissaan ja tomuisina, mutta reippaita ja iloisia, ja kuten näyttää, hyvin tyytyväisiä päiväänsä.