Sisähuoneissa ovat huonekalut järjestyksessä pitkin seiniä, laatikot nostetut ulos, oljet ja paperinpalaset lakaistut pois. Hugo on tekemässä poikien vuoteita etumaisessa huoneessa. Takimainen on isän makuuhuone ja siellä seisoo hänen vuoteensa niin huolellisesti tehtynä kuin hän ikinä voi vaatia.

Nyt tapahtuu merkillinen muutos isässä. Kun hän tuli kotiin, oli hän tyytymätön itseensä, syystä että oli jättänyt työnsä ja heittänyt pojat ilman ruokaa, mutta nyt, kun hän näkee heidät hyvällä tuulella, eikä heillä ole mitään hätää, käy hän äreäksi ja riidanhaluiseksi.

Hän kyllä huomaa, että pojat ovat ylpeitä työstä, jonka ovat suorittaneet, sekä että he odottavat isän heitä kehuvan, mutta siihen hänellä ei ollenkaan ole halua. Hän päinvastoin kysyy kuka on ollut siellä heitä auttamassa ja käskee heitä muistamaan, ettei Tukholmassa saa rahatta mitään, sekä että talonmies vaatii maksun jokaisesta työstä. Pojat vastaavat, ettei heillä apua ole ollutkaan, vaan että he itse ovat selviytyneet, mutta hän vaan toruu. He tekivät väärin kun avasivat ison laatikon. He olisivat voineet loukkaantua sitä tehdessään. Olihan hän kieltänyt sitä avaamasta. Heidän tulee nyt totella häntä. Hän on nyt vastuussa heistä.

Hän ottaa kynttilän, menee keittiöön ja tarkastelee kaappeja. Pieni lasi- ja posliinivarasto on asetettu hyllyille hyvään järjestykseen. Hän tutkii kaikkea tarkoin, löytääkseen jatkuvaa moitteen syytä.

Yhtäkkiä hän keksii tähteitä poikien illallisesta, ja alkaa heti torua, että ovat syöneet kananpoikaa. Mistä he sen ovat hankkineet? Aikovatko he elää kuin prinssit? Hänenkö rahojaan he hukkaavat syömällä kananpoikapaistia?

Sitten muistaa hän, ettei olekaan jättänyt heille rahaa. Hän arvelee olisivatko he varastaneet kananpojan ja kiihtyy tuhottomasti.

Hän puhuu ja varottaa, toruu ja räyhää, mutta nyt hän ei saa vastausta pojilta. He eivät välitä sanoa hänelle, mistä kananpojan ovat saaneet, antavat hänen vaan jatkaa. Ja hän pitää pitkiä puheita, saarnaa, uuvuttaa viimeiset voimansa. Vihdoin hän pyytää ja rukoilee. »Minä vannotan teitä sanomaan totuuden minulle. Annan teille anteeksi, vaikka mitä olisitte tehneet, kun vaan sanotte totuuden.»

Nyt pojat eivät kestä kauempaa. Isä kuulee tyrskähtävän äänen. He heittävät peitteet päältään ja nousevat istumaan, ja hän huomaa, että he punottavat pidätetystä naurusta. Ja molempien ihan hillittömästi nauraessa sanoo Lennart, usein naurunpurskahdusten keskeyttämällä: »Äiti pani kananpojan eväspussiin, jonka hän meille laittoi, kun lähdimme kotoa.»

Isä oikaseikse, katsoo poikiin, aikoo puhua, mutta ei keksi sopivia sanoja. Hän oikaseikse yhä majesteetillisemmin, katsoo heihin mitä suurimmalla ylenkatseella ja menee pitemmittä puheitta omaan huoneeseensa.

* * * * *