Isä poikineen istuu sateisena lokakuunpäivänä kolmannenluokanvaunussa matkalla Tukholmaan. Isä istuu yksin penkillään, pojat vastapäätä, painautuneina toisiinsa, lukien Jules-Verne-romaania, nimeltä: Kuusi viikkoa ilmapallossa. Kirja on kovin kulunut. Pojat osaavat sen miltei ulkoa, ja loppumattomiin ovat he siitä väitelleet, mutta lukevat sitä kuitenkin yhtä mieluisasti. Kaiken muun ovat he unohtaneet seuratakseen rohkeaa ilmapurjehtijaa halki Afrikan, ja harvoin kohottavat he silmiänsä kirjasta katsellakseen näitä Ruotsinmaan seutuja, joiden läpi he matkustavat.
Pojat ovat kovin toistensa näköiset. He ovat samankokoiset ja samallaisissa vaatteissa, kummallakin siniset koululakit ja harmaat päällystakit, ja molemmilla on suuret, haaveilevat silmät ja pienet pystynenät. Aina he ovat hyviä ystäviä, liikkuvat aina yksissä, eivät välitä toisista lapsista ja puhelevat aina keksinnöistä ja löytöretkistä. Lahjoiltaan ovat he aivan erilaiset, Lennart, vanhin, kolmetoista vuotias, edistyy huononpuoleisesti koulussa. Hän tuskin voi seurata luokallaan muutamissa aineissa. Sitävastoin on hän hyvin näppärä käsistään ja kekseliäs. Hän aikoo keksijäksi ja suunnitteleekin alituisesti lentokonetta. Hugo on vuotta nuorempi Lennartia, mutta hän on parempioppinen ja on jo samalla luokalla kuin veljensä. Luvut eivät häntäkään viehätä, mutta hän on taas suuri urheilija: hiihtäjä, polkupyöräilijä ja luistelija. Hän aikoo suureksi tultuaan lähteä löytöretkille. Heti kun Lennart saa lentokoneensa valmiiksi, lähtee Hugo sillä hakemaan mitä vielä maailmassa on löytämättä.
Isä on pitkä mies, rinta kuopalla, kasvot laihankalvakat, kädet hoikat, sirotekoiset. Puku huolimaton. Paidanedus on ryppyinen, takinraksi näkyy niskassa, liivit on väärin napitettu ja sukat riippuvat kenkien yli. Tukka niskassa on niin pitkä että se valahtaa takinkaulukselle, tämä ei kuitenkaan johdu huolimattomuudesta, hän on tottunut pitkään tukkaan ja pitää siitä.
Isä on vanhaa soittajasukua sisämaasta ja on saanut luonnonlahjana kaksi voimakasta taipumusta. Toinen on suuri soitannollinen lahja ja tämä ensin puhkesi ilmoille. Hän suoritti ensin opinnot Tukholman akatemiassa, kehitti sitten parisen vuotta kykyään ulkomailla ja edistyi opintovuosinaan niin loistavasti, että sekä hän itse että hänen opettajansa odottivat hänestä tulevan suuren, kuuluisan viuluniekan. Tähän päästäkseen hänellä oli lahjoja kyllin, mutta voimaa ja kestävyyttä puuttui. Hän ei jaksanut taistella saavuttaakseen asemaa suuressa maailmassa, vaan palasi pian kotiin ja rupesi urkuriksi maaseutukaupunkiin. Alussa hän häpesi, ettei ollut täyttänyt kaikkia toiveita, mutta samassa tuntui hyvältä, kun oli varma leipä eikä enään tarvinnut turvautua muiden armeliaisuuteen.
Jonkun aikaa oltuaan paikassa meni hän naimisiin, ja muutamien vuosien kuluttua oli hän varmaankin varsin tyytyväinen osaansa. Hänellä oli pieni, kaunis koti, iloinen ja onnellinen vaimo, kaksi pikkuista poikaa, ja hän oli koko kaupungin suosikki, jota juhlittiin ja kaivattiin kaikkialla. Tuli sitten aika, jolloin kaikki tämäkään ei hänelle riittänyt. Hän halusi lähteä vielä kerran maailmalle, vielä kerran koettaa onneansa, mutta hän tunsi velvollisuudekseen pysyä kotona, koska hänellä oli vaimo ja lapsia.
Vaimo varsinkin oli koettanut estellä häntä lähtemästä tälle matkalle. Hän ei uskonut, että miehensä onnistuisi paremmin kuin edellisellä kerrallakaan. Vaimon mielestä he olivat siihen määrin onnellisia, ettei miehen tarvinnut muuta tavotella. Tässä vaimo epäilemättä erehtyi, mutta sitä hän katkerasti saikin katua, sillä tästä lähtien ilmeni toinen sukupiirre miehessä. Kun ei saavuttanut kaipaamaansa kunniaa eikä mainetta, ratkesi hän juomaan.
Hänen kävi samoin kuin muittenkin hänen sukuunsa kuuluvien, hän joi järjettömästi ilman määrää ja joutui vähässä aikaa melkein rappiolle. Hän muuttui näin vähitellen aivan toiseksi ihmiseksi kuin ennen. Hän ei enään ollut rakastettava ja miellyttävä, vaan kova ja häijy. Ja suurin onnettomuus oli siinä, että hän alkoi vihata silmittömästi vaimoansa, kiusaten tätä kaikin tavoin sekä juovuspäissänsä että muulloin.
Pojilla ei siis ole ollut hyvää kotia, ja heidän lapsuusaikansa olisi ollut hyvin onneton, elleivät sattumalta olisi luoneet itselleen omaa pienoista maailmaa, täynnä koneenmalleja, löytöretkisuunnitelmia ja seikkailukirjoja. Ainoa, joka joskus on saanut tähän maailmaan kurkistaa, on äiti. Isällä ei ole ollut vähintäkään vihiä että tällainen maailma on olemassa, eikä hän myöskään osaa puhella poikien kanssa mistään, joka heitä huvittaisi. Hän häiritsee heitä alituisesti kyselemällä eikö heistä tunnu hauskalta saada nähdä Tukholma, eivätkö ole iloisia kun saavat matkustaa isän kanssa ja paljon muuta samantapaista, johon he vastaavat lyhimmiten, heti jälleen vaipuen kirjaansa. Isä jatkaa kuitenkin kyselemistään. Hän luulee, että pojat ovat hyvinkin ihastuneita hänen herttaisuuteensa, vaikka ujoudelta eivät sitä ilmaise.
»He ovat liian kauan olleet hamevallan alla», arvelee hän. »He ovat tulleet aroiksi ja lellitellyiksi. Heihin tulee toinen mahti, kun minä otan heidät huostaani.»
Mutta isä erehtyy. Poikien lyhyet vastaukset eivät johdu siitä, että he olisivat ujoja, se johtuu siitä, että he ovat hyvin kasvatettuja eivätkä tahdo isää loukata. Ellei näin olisi laita, vastaisivat he aivan toisella tavalla. »Minkätähden meistä pitäisi olla hauskaa matkustaa isän kanssa?» he silloin sanoisivat. »Kyllähän isä luulee olevansa jotakin erikoista, mutta me kyllä näemme, että hän vaan on rappeutunut raukka. Ja miksi meidän tulisi iloita, että saamme nähdä Tukholman? Ymmärrämmehän varsin hyvin, ettei isä meitä ottanut mukaansa meidän tähtemme, vaan saattaakseen äidille pahaa mieltä.»