»Kolme tai neljä vuotta.»
Sitten he erosivat, mutta seuraavana aamuna, kaksi tuntia ennenkuin hän läksisi Tukholmasta, saapui kirjelippu Esseldeltä, että hän ennen lähtöään tulisi tämän luo.
Vanha vapaaherratar oli päättävällä ja toimeliaalla tuulellaan. »Nyt sinä otat vuodeksi virkavapautta ja kirjoitat kirjan valmiiksi. Minä hankin rahat.»
Neljännestuntia sen jälkeen oli hän matkalla seminaarin johtajattaren luo pyytämään hänen apuaan viransijaisen saamiseen.
Kello yksi istui hän onnellisesti junassa, mutta ei matkustanut nyt pitemmälle kuin Sörmlantiin, missä hänellä oli hyviä ystäviä, jotka asuivat viehättävässä kodissa.
Ja sitten he, insinööri Otto Gumaelius ja hänen vaimonsa, antoivat hänelle vierasvaraisuutta siellä maaseudulla, työrauhaa ja lepoa ja kaikkea hyvää huolenpitoa lähes vuoden ajan, kunnes kirja oli valmis.
Hän sai nyt vihdoinkin kirjoittaa aamusta iltaan. Se oli onnellisin aika, minkä hän oli elänyt.
Mutta kun satu viimein oli valmis kesän lopussa, oli se kummallisen näköinen. Se oli vallaton ja raju ja tajuton, ja koossapysymisen laita ei ollut parempi, kuin että kaikilla sen osilla yhä edelleen oli jälellä vanha halunsa mennä kukin omalle tahollensa.
Siitä ei milloinkaan tullut mikä siitä olisi voinut tulla. Sen kova onni oli, että se oli saanut odottaa niin kauan tullakseen kerrotuksi. Jollei sitä pidetty kylliksi kurissa, riippui se siitä, että sen tekijä oli niin ylen onnellinen saadessaan vihdoinkin kirjoittaa sen.