* * * * *
Isä ja pojat istuvat oopperassa eräänä aamupäivänä. Muuan isän vanhoja tovereita, joka kuuluu hovisoittokuntaan, on kutsunut hänet sinfoniakonsertin harjotukseen, ja isä on ottanut pojat mukaansa.
Kun orkesteri alkaa soittaa ja sävelvirrat täyttävät salin, joutuu isä niin ankaran liikutuksen valtaan, ettei saata tunteitaan hillitä, vaan hyrähtää itkuun. Hän nyyhkii ja niistää nenäänsä kovasti ja voihkii äänekkäästi kerta toisensa jälkeen. Hän ei koetakaan hillitä tunteitaan, vaan meluaa niin, että soittajat häiriintyvät. Vahtimestari tulee ja viittaa häntä menemään ulos, ja isä tarttuu poikia käsiin ja hiipii pois sanallakaan vastustamatta. Ja koko kotimatkan virtaavat kyyneleet virtaamistaan.
Isä on pitänyt poikien kädet omissaan ja astuu eteenpäin pojat kahdenpuolen. Yhtäkkiä alkavat pojat myös itkeä. He käsittävät nyt ensi kerran, kuinka isä on rakastanut taidettaan. Hänestä oli kauheata istua juoppona ja rappiolle joutuneena ja kuulla toisten soittavan. Oli sääli isää, josta ei koskaan tullut sitä, joksi olisi pitänyt tulla. Isälle oli käynyt niin kuin kävisi Lennartille, jollei hän koskaan saisi lentokonettaan valmiiksi tai Hugolle, ellei hän pääsisi löytöretkelle. Miltä tuntuisikaan, jos he kerran kyhjöttäisivät saamattomina vanhuksina ja näkisivät päittensä yli porhaltavan komeita ilmalaivoja, joita he eivät olisi keksineet eivätkä saisi ohjata!
* * * * *
Pojat istuvat kerran aamupäivällä kotona kirjat edessään. Isä on pistänyt nuottisalkun kainaloonsa ja lähtenyt ulos. Jotakin hän on mutissut soittotunnin antamisesta, mutta pojat eivät hetkeäkään ole uskoneet tätä todeksi.
Isä on huonolla tuulella, kun hän astuu katua pitkin. Hän on huomannut miten pojat katsoivat toisiinsa, kun hän sanoi, että menisi soittotunnille. »He asettuvat isäänsä arvostelemaan», ajattelee hän. »Minä olen liian höllä. Minun olisi pitänyt antaa heille korvapuusti kummallekin. Varmaankin heidän äitinsä kiihottaa heitä minua vastaan.»
»Jos ottaisin hiukan selville herrojen toimia?» jatkaa hän. »Eipä haittaisi, vaikka tarkastaisin kuinka he opiskelevat.»
Hän kääntyy takaisin, puikahtaa ääneti pihan poikki, avaa oven ihan hiljaa ja seisoo poikien huoneessa, ilman että kumpikaan on kuullut hänen astuvan sisään. Ja aivan oikein! Pojat kavahtavat pystyyn, kasvot punaisina, ja Lennart sieppaa kiireesti käärön paperia, jonka viskaa pöytälaatikkoon.
Kun pojat olivat olleet muutamia päiviä Tukholmassa, olivat he kysyneet mitä koulua he tulisivat käymään, ja isä oli vastannut, että heidän koulunkäyntinsä oli nyt loppunut. Mutta tuskin oli viikkoa kulunut, kun heidän seinälleen oli ilmestynyt lukujärjestys. Koulukirjat oli haettu esiin ja joka aamupäivä istuivat pojat molemmin puolin vanhaa kirjotuspöytää ja lukea paukuttivat ääneen läksyjään. Oli selvää, että he olivat saaneet äidiltä kirjeen, jossa varotettiin että koettaisivat lukea omin päin, etteivät kokonaan unohtaisi mitä olivat saaneet oppia.