Kun isä näin odottamatta astuu sisään, menee hän ensin lukujärjestyksen luo ja tarkastaa sitä. Vetää kellon esiin ja vertaa. — Keskiviikkona kymmenestä yhteentoista: Maantietoa. Sitten tulee hän pöydän luo. »Eikö teillä pitäisi olla maantietoa tällä tunnilla?» kysyy hän. — »Kyllä», vastaavat pojat tulipunaisina. — »Mutta missä on maantieto ja karttakirja?» Pojat hiovat katseen kirjahyllylle ja ovat kauhean nolon näköisiä. »Emme ole vielä alkaneet», sanoo Lennart. — »Vai niin», sanoo isä, »teillä kai oli muuta hommaa». Hän oikoo jäseniään sangen tyytyväisenä. Hän on päässyt voitonpuolelle, eikä hän nyt heitä, ennenkuin on perinpohjin nolannut pojat.
Molemmat pojat ovat vaiti. Siitä päivästä alkaen, jolloin olivat isän mukana oopperassa, ovat he tunteneet sääliä häntä kohtaan, eikä heidän ole enään tarvinnut niin suuresti ponnistella kuin ennen ollakseen hyviä hänelle. Mutta luonnollisesti heille ei ole hetkeksikään juolahtanut mieleen ottaa isää uskotukseen. Hän ei ole heidän silmissään kohonnut, vaikka heidän mielestään onkin sääli häntä.
»Kirjotitteko kirjettä?» kysyy isä ankarimmalla äänellään. — »Emme», kuuluu kummaltakin kuin yhdestä suusta. — »Mitä te teitte?» — »Puhelimme vaan.» — »Se ei ole totta. Minä näin, että Lennart piilotti jotakin kirjotuspöytälaatikkoon.» Nyt ovat pojat taas vaiti. — »Vetäkää se esiin!» huutaa isä, kiukusta punaisena. Hän luulee, että pojat ovat kirjottaneet äidilleen, ja koska he eivät tahdo näyttää kirjettä, on siinä tietysti jotakin rumaa hänestä. Pojat eivät hievahda ja isä kohottaa kätensä lyödäkseen Lennartia, joka istuu pöytälaatikon edessä. — »Älä koske häneen!» huutaa silloin Hugo. »Me puhuimme vaan jostakin, jonka Lennart on keksinyt.»
Hugo työntää Lennartin tieltään, kiskasee laatikon auki ja vetää esiin
paperin, johon on täpötäyteen töhrätty mitä kummallisimpia ilmalaivoja.
»Lennart on viime yönä miettinyt uudenaikaiset purjeet ilmalaivaansa.
Tästä juuri me puhuimme.»
Isä ei tahdo uskoa häntä. Hän kumartuu ja penkoo laatikkoa, vaan ei löydä mitään muuta kuin paperiarkkeja täynnä piirustuksia, jotka kuvaavat ilmapalloja, laskinvarjoja, lentokoneita ja kaikkea ilmapurjehdukseen kuuluvaa.
Poikien suureksi ihmeeksi ei isä heti viskaakaan menemään näitä kaikkia eikä edes naurakaan heidän yrityksilleen, vaan katselee tarkoin niitä lehti lehdeltä. Itse asiassa on isälläkin hiukan taipumusta mekaniikkaan, ja ennen muinoin häntä tällaiset asiat huvittivat, siihen aikaan, jolloin aivot vielä pystyivät johonkin. Kohta alkaa hän kysellä mitä mikin tarkottaa, ja koska hänen kysymyksistään ilmenee, että hän on hyvin intresseerattu sekä että hän käsittää mitä näkee, voittaa Lennart ujoutensa ja vastaa ensin vitkastellen, mutta sitten yhä halukkaammin.
Pian ovat isä ja pojat joutuneet syvälliseen keskusteluun ilmalaivoista ja ilmapurjehduksesta. Kun ovat oikein päässeet vauhtiin, puhuvat pojat innossaan ja kertovat isälleen kaikki suuruudenunelmansa. Ja vaikkakin isä käsittää, etteivät pojat kauaksi pääse lentämään nyt suunnittelemillaan koneilla, on hän kuitenkin tuiki ihmeissään. Hänen pienet poikansa puhuvat aluminiumimoottoreista, aeroplaneista ja tasapainoasennoista aivan kuin maailman yksinkertaisimmista asioista. Hän on luullut, että he olisivat oikeita pölkkypäitä, siksi etteivät koulussa edistyneet hyvin, nyt he yhtäkkiä hänen mielestään ovat kaksi pientä tiedemiestä.
Ja noita korkealle pyrkiviä ajatuksia ja toiveita isä ymmärtää paremmin kuin mitään muuta. Hänpä tunteekin ne vanhastaan, itse hän on samoin haaveillut, eikä häntä haluta nauraa tällaisille haaveiluille.
Isä ei sinä aamupäivänä enään mene ulos, istuu vaan jutellen poikainsa kanssa, kunnes on aika noutaa päivällinen ja kattaa pöytä. Ja tällä kertaa ovat pojat ja isä oikein hyviä ystäviä kaikkien suureksi yhteiseksi ihmeeksi.
* * * * *