Kello on yksitoista illalla ja isä hoipertelee kadulla. Pikku pojat kulkevat toinen toisella toinen toisella puolella. He ovat olleet isää etsimässä eräästä hänen olinpaikoistaan, ja siellä olivat he jääneet ovensuuhun seisomaan, mitään virkkamatta. Isä istui yksin pöydän ääressä, iso tumma totilasi edessään, ja kuunteli muuatta naissoittokuntaa, joka soitti huoneen perällä. Hetken kuluttua nousi hän vastenmielisesti ja meni poikien luo. »Mitäs on?» kysyi hän. »Miksi tänne tulette?» — Isänhän oli määrä tulla kotiin, sanovat pojat. On joulukuun viides päivä. Olihan isä luvannut———
Silloin on juolahtanut isän mieleen, että Lennart oli hänelle ilmaissut, että Hugon syntymäpäivä oli nyt, ja hän oli luvannut tulla ajoissa kotiin. Mutta tämän hän oli kerrassaan unohtanut. Hugo kyllä odotti häneltä syntymäpäivälahjaa, vaan hän ei ollut muistanut sitä hankkia.
Kuitenkin on hän seurannut poikia ja kulkee eteenpäin, tyytymättömänä sekä poikiin että itseensä. Kun hän tulee kotiin, on syntymäpäiväpöytä laitettu. Pojat ovat tahtoneet pitää kestit. Lennart on paistanut ohukaisia, jotka nyt ovat monta tuntia olleet valmiit, ja ovat nahkapalojen näköisiä. He ovat saaneet äidiltä vähän rahaa, jolla ovat hankkineet pähkinöitä, manteleita ja pullollisen sokerikaljaa.
Kaikkia näitä herkkuja he eivät ole tahtoneet nauttia yksin, vaan ovat istuneet ja odotelleet, että isä tulisi kotiin saamaan osansa heidän kanssaan. Senjälkeen kun heistä on tullut ystävykset isän kanssa, eivät he voi viettää näin suurta juhlaa ilman isää. Isä käsittää kaiken tämän. Hän on siitä mielissään, että häntä kaivataan, ja jotakuinkin hyvällä tuulella aikoo hän istahtaa pöydän ääreen. Mutta puolihumalassa kun on, kompastuu hän juuri kun on istumaisillaan tuolille, tarttuu pöytäliinaan, kaatuu ja vetää kaikki laitokset pöydältä lattialle. Kun hän nousee pystyyn näkee hän sokerikaljan virtaavan pitkin lattiaa, ja marjahillon sekä ohukaiset hajallaan posliinipirstaleiden ja lasisirujen seassa.
Isä luo katseen poikiin, kiroaa, syöksyy ovelle eikä palaa ennenkuin aamupuolella yötä.
* * * * *
Eräänä aamupäivänä helmikuussa astelevat pojat katua pitkin luistimet olalla. He eivät ole entisen näköisiä. He ovat laihtuneet ja käyneet kalpeiksi ja näyttävät huolimattoman ja epäsiistin näköisiltä. Tukka on leikkaamaton, eivät he ole puhtaaksi peseytyneet, ja reikiä on sekä sukissa että kengissä. Kun he puhelevat keskenään, käyttävät he katupoikien lausetapoja, pääseepä joku kirosanakin toisinaan suusta.
Pojissa on tapahtunut muutos, ja se alkoi sinä iltana, jolloin isä ei muistanut tulla kotiin Hugon syntymäpäivää viettämään. Oli ikäänkuin siihen saakka heitä olisi pitänyt yllä toivo, että heidän kohtalossaan tapahtuisi muutos pian. Ensi aikoina he olivat odottaneet, että isä pian väsyisi heihin ja lähettäisi heidät kotiin. Sitten he olivat haaveilleet, että isä alkaisi heistä pitää, että hän herkeäisi juomasta heidän tähtensä. Niin, olivatpa vielä ajatelleet, että isä ja äiti tekisivät sovinnon, ja että he kaikki tulisivat onnellisiksi. Mutta tuona iltana heille selvisi että isä oli mahdoton. Hän ei voinut muuta rakastaa kuin juopottelua. Joskin hän hetkisen oli heille hyvä, ei hän todenteolla heistä välittänyt.
Raskas toivottomuus valtasi heidät. Ei mikään heille muuttuisi. He eivät koskaan pääsisi isästä erilleen. Heistä tuntui kuin he olisivat tuomitut istumaan koko ikänsä teljettyinä pimeään vankilaan.
Ei heidän suuret suunnitelmansakaan voineet heitä lohduttaa. Kun he näin olivat kytketyt tähän, eivät he koskaan voisi niitä toteuttaa. Arvelkaahan toki, etteivät he saaneet mitään oppia! He tunsivat tarpeeksi suurten miesten historiaa tietääkseen, että sillä, joka tahtoo tulla suureksi, täytyy olla tietoja.