Pahin isku oli kuitenkin se, ettei äiti ollutkaan voinut tulla heidän luokseen jouluksi. Joulukuun alussa hän oli kaatunut ja taittanut jalkansa, niin että oli täytynyt maata sairashuoneessa joululomanajan, kykenemättä matkustamaan Tukholmaan. Nyt oli äiti jalkeilla, mutta nyt oli hänen koulunsa jälleen alkanut. Sitäpaitsi ei hänellä ollut rahaa matkustaa. Kaikki, mitä oli säästänyt, oli kulunut hänen sairaana maatessaan.
Pojat tunsivat olevansa koko maailman hylkäämiä. Olihan selvää, että heidän tilansa ei voinut koskaan korjautua, vaikka he kuinka koettaisivat, ja siksi he olivatkin vähitellen herenneet ponnistelemasta sellaisessa työssä, joka oli ikävää. Yhtä hyvinhän he voisivat ryhtyä sellaiseen, joka heitä huvitti.
Toisinaan he eivät koskeneet vuoteisiinsa moneen päivään, ja he herkesivät kokonaan lattioita lakaisemasta. Kävihän muutenkin eläminen yhtä hyvin. Eihän heidän luokseen koskaan kukaan tullut katsomaan heidän oloansa.
Isä joutui yhä enemmän rappiolle. Väliin hän yritti kohota ja vaalia poikia järjestykseen, mutta ne olivat ainoastaan heikkoja yrityksiä. Hän unohti käskynsä yhtä pian kuin oli ne antanut.
Pojat samoin olivat alkaneet aamupäivätunneista laiskotella. Ei kukaan kuulustellut heidän läksyjään, mitä siis oli hyötyä lukemisesta. Muutamana päivänä oli ollut luistinjäätä, ja hehän voivat yhtä hyvin ottaa lupaa ja luistella päiväseen aikaan. Jäällä oli aina suuret joukot poikia, ja he olivat tutustuneet moneen, joista oli hauskempaa luistella kuin istua huoneessa lukemassa.
Nyt on tullut niin ihana päivä, etteivät he voi ajatellakaan istua sisällä. Ainoastaan pari astetta pakkasta, ilma selkeä, raitis ja kirkas auringonpaiste. On niin ihana sää, että kouluille on annettu luistinlupaa. Katu vilisee täynnä lapsia, jotka ovat olleet kotona luistimia hakemassa ja nyt kiireen kaupalla rientävät jäälle.
Kulkiessa toisten lasten parissa näyttävät pojat vakavilta ja raskasmielisiltä. Ei heidän kasvoissaan näy hymyn vivahdustakaan. Heidän onnettomuutensa on niin raskas, etteivät hetkeksikään voi sitä unohtaa.
Kun he pääsevät jäälle, on siellä eloa ja liikettä ylen määrin. Rantaa pitkin on aivan kuin reunus ihmisiä, kauempana kiitelevät luistelijat toistensa lomitse kuin muurahaiset, kun niiden keko on rikottu, vielä kauempana näkyy joitakin mustia pisteitä, jotka tuulen nopeudella kiitävät eteenpäin.
Pojat panevat luistimet jalkaan ja menevät toisten luistelijani joukkoon. He luistelevat hyvin, ja täyttä vauhtia kiitäessään ulospäin jäällä saavat he punaa poskiin ja kiiltoa silmiin, mutta ei hetkeksikään tule huolettomuuden ja ilon ilmettä kasvoihin, kuten toisille lapsille.
Yhtäkkiä, kun he tekevät kierroksen maalle päin, näkevät he jotakin ihmeen kaunista. Iso ilmapallo tulee Tukholmasta ja liitelee Saltsjöjärveä kohti. Se on punakeltaisen kirjava, ja kun aurinko sattuu siihen, hohtaa se kuin tulipallo. Gondooli on kirjavien lippujen koristama, ja kun ilmapallo ei varsin korkealla leijaile, näkyy häikäisevä värihohde aivan selvästi.