Luistelijat tuolla jäällä kuulevat huudot, kääntävät katseensa ulapan suulle päin. He näkevät vesijuovan kimaltelevan auringonvalossa kaukana etäisyydessä. He näkevät samalla, että kaksi poikaa luistelee suoraan kohti tuota juovaa, jota he eivät huomaa, koska silmät katsovat ilmapalloon, hetkeäkään vilkasematta maahan.
Ihmiset huutavat kaikin voimin, polkevat jäätä, pikaluistelijat kiiruhtavat heitä pidättämään. Mutta pienokaiset eivät huomaa mitään kaikesta tästä, seuratessaan ilmalaivaa. He eivät tiedä olevansa yksin sitä seuraamassa. He eivät kuule huutoja takanaan. He eivät huomaa avoveden kohinaa ja pauhinaa edessään. He näkevät ainoastaan ilmapallon, joka ikäänkuin vie heitä mukanaan. Lennart tuntee jo kuinka hänen oma ilmalaivansa kohoaa hänen päällänsä, ja Hugo leijailee yli pohjoisnavan salaperäisten seutujen.
Ihmiset jäällä ja rannalla näkevät kuinka he joutuin lähestyvät avovettä. Muutaman hetken vallitsee heidän keskuudessaan niin sanomaton jännitys, etteivät saata huutaa eikä liikkua paikoiltaan. Aivan kuin lumotut ovat nuo kaksi lasta, jotka eivät mitään huomaa hurjasti kiitäessään eteenpäin, jotka syöksyvät kohti kuolemaa, ajaen takaa loistavaa taivaallista näkyä.
Ilmapurjehtijat ylhäällä pallossa ovat myös havainneet poikaset. He näkevät heidän olevan vaarassa, he huutavat heille ja antavat varottavia merkkejä, vaan pojat eivät heitä käsitä. Kun he näkevät, että ilmapurjehtijat antavat heille merkkejä, luulevat he niiden aikovan ottaa heidät gondooliin. He kohottavat kätensä, ylen onnellisina toivossa saada seurata heitä kauas pois, läpi loistavan avaruuden. Sinä hetkenä ovat pojat ehtineet purjehdusväylään, ja kasvot taivasta kohti ilosta loistavina, kädet ylös ojennettuina luistelevat he veteen ja katoovat sinne ääntä päästämättä, apua huutamatta. Luistelijat, jotka ovat koettaneet saavuttaa heitä, seisovat parin sekunnin perästä jäänreunalla, mutta vedessä käyvä virta on vienyt ruumiit jään alle, eikä mikään auttava käsi voi ulottua heihin.
JOULURUUSUJEN LEGENDA.
Rosvomuori, joka asui rosvoluolassa kaukana Göingenmetsässä, oli kerran lähtenyt kerjuuretkelle alas tasangolle päin. Rosvoisä itse oli lainsuojaton mies eikä uskaltanut metsästä liikkua, vaan tyytyi väijymään matkamiehiä, jotka uskalsivat tulla metsänrajojen sisälle. Siihen aikaan ei pohjois-Skånessa viljalti matkailijoita tulvaillut. Jos silloin sattui ettei miehellä ollut onnea metsästysretkillään muutamiin viikkoihin, lähti vaimo vaellusmatkoille. Hänellä oli mukanaan viisi pojantenavaa, yllä repaleiset nahkavaatteet ja kullakin selässä säkki, joka oli yhtä pitkä kuin säkinkantajakin. Kun muori astui ovesta sisään, ei häneltä tohdittu kieltää mitä hän pyysi, sillä hän ei vaivojaan säälinyt, vaan saattoi yöllä palata sytyttämään talon tuleen, ellei häntä hyvin kestitty. Rosvomuori ja hänen tenavansa olivat hurttalaumaa pahempia, ja monen olisi haluttanut keihästää heidät, mutta sitä ei koskaan tehty, koska tiedettiin, että mies makasi tuolla ylhäällä metsässä, ja hän kyllä olisi osannut kostaa, jos lapsille tahi akalle olisi jotakin tapahtunut.
Kuljeskellessaan talosta taloon kerjäämässä tuli rosvomuori kerran Övediin, joka siihen aikaan oli luostarina. Hän soitti porttikelloa ja pyysi ruokaa, ja portinvartija aukasi pienen luukun portissa ja ojensi hänelle kuusi pyöreätä leipää, yhden muorille ja yhden kullekin lapselle.
Äidin seistessä paikallaan portin luona juoksentelivat tenavat ympäri. Ja nyt tuli yksi ja nykäsi häntä hameesta merkiksi, että oli löytänyt jotakin, jota äidin pitäisi nähdä, ja rosvomuori seurasi heti häntä.
Koko luostaria ympäröi korkea, vahva muuri, mutta poika oli keksinyt pienen salaportin, joka oli raollaan. Kun rosvomuori ennätti tänne, työnsi hän heti portin auki ja astui sisään lupaa kysymättä, kuten tapansa oli.
Övedin luostaria johti siihen aikaan apotti eli päämunkki Hannu, joka oli yrttejä tunteva mies. Hän oli järjestänyt luostarinmuurien sisään pienen yrttitarhan, ja tähänpä rosvomuori tunkeutui.