Ensi hetkessä rosvomuori hämmästyi siihen määrin, että pysähtyi portille. Oli keskikesä, ja Hannu apotin yrttitarha oli niin täynnä kukkia, että silmissä välkkyi sinistä, punaista, ja keltaista, kun siihen katsoi. Mutta pian välähti tyytyväisyyden hymy hänen kasvoissaan, ja hän rupesi astumaan pitkin kapeaa käytävää, joka kierteli monien pienten kukkasarkain välitse.
Puutarhassa käyskenteli maallikkoveli nyhtäen rikkaruohoja. Hänpä olikin jättänyt oven muurissa raolleen voidakseen heittää rikkaläjälle malttaa ja juolaheinää. Kun hän näki rosvomuorin, kaikki viisi tenavaa jälessään, tulevan yrttitarhaan, juoksi lian heitä vastaan ja käski heidän mennä matkoihinsa. Mutta kerjäläisakka kulki yhä eteenpäin. Hän vilhui puolelle ja toiselle, milloin katseli jäykkiä valkosia liljoja, jotka loistivat eräässä kaistaleessa, milloin murattia, joka kiemurrellen nousi luostarinseinää myöten ylös, eikä välittänyt maallikkoveljestä hituistakaan.
Maallikkoveli arveli, ettei muori ollut häntä käsittänyt. Hän aikoi tarttua muoria käsivarteen käännyttääkseen tätä porttia kohti, mutta kun rosvomuori huomasi tarkotuksen, loi hän veljeen sellaisen katseen, että tämä peräytyi. Nainen oli kulkenut kumarassa kerjuupussin painosta, mutta nyt hän oikasihe suoraksi koko pituuteensa. »Olen rosvomuori Göingenmetsästä», sanoi hän. »Koske nyt minuun, jos uskallat!» Ja selvästi huomasi, että hän tämän sanottuaan oli yhtä varma saavansa olla rauhassa, kuin jos olisi kertonut olevansa Tanskan kuningatar.
Mutta sittenkin tohti maallikkoveli häntä häiritä, vaikka kuultuaan kuka hän oli puhutteli häntä sävyisämmin. »Sinun tulee tietää, että tämä on munkkiluostari, sekä ettei yksikään nainen koko maassa saa tulla näiden muurien sisälle. Ellet nyt mene pois, vihastuvat munkit minulle, siksi että unohdin sulkea portin, ja he karkottavat kenties minut pois sekä luostarista että yrttitarhasta.»
Mutta hukkaan menivät tällaiset rukoukset rosvomuoriin nähden. Hän vaan astui ruusuneliötä pitkin ja katseli iisoppia, joka kukki sinipunervia kukkia, ja vuohenkuusamaa, joka oli punertavan keltaisessa kukassa.
Silloin ei maallikkoveli muuta keinoa keksinyt kuin juosta luostariin apua kutsumaan.
Hän palasi mukanaan kaksi rautakoura munkkia, ja rosvomuori älysi heti että nyt oli tosi edessä. Hän asettui hajasäärin käytävälle ja kimakalla äänellä huusi julki kaiken sen kauhean koston, minkä luostari saisi kokea, ellei hän saisi yrttitarhaan jäädä niin kauaksi kuin halusi. Mutta munkit eivät pitäneet tarpeellisena pelätä häntä ja aikoivat vain ajaa hänet ulos. Silloin kiljasi rosvomuori kimakasti, syöksyi heidän kimppuunsa ja kynsi ja puri, ja samoin tekivät kaikki tenavat. Nuo kolme miestä keksivät pian, että muori oli heitä väkevämpi. Heillä ei ollut muuta neuvoksi kuin palata luostariin lisäväkeä noutamaan.
Juostessaan pilkin käytävää, joka vei luostariin, kohtasivat he Hannu apotin, joka riensi ottamaan selvää, mikä rähinä yrttitarhasta kuului. Heidän täytyi silloin tunnustaa, että rosvomuori Göingenmetsästä oli tullut luostariin, sekä etteivät he kyenneet häntä karkottamaan, vaan täytyi heidän saada lisäväkeä.
Mutta Hannu apotti nuhteli heitä, että olivat käyttäneet väkivaltaa, ja kielsi heitä apua kutsumasta. Hän lähetti molemmat munkit töihinsä jälleen, ja vaikka itse oli vanha ja raihnainen mies, otti hän ainoastaan maallikkoveljen mukaansa yrttitarhaan.
Kun Hannu apotti saapui sinne, käveli rosvomuori entiseen tapaan kukkasarkojen välissä. Eikä apotti voinut kyllin häntä ihmetellä. Hän oli varma siitä, ettei muori koskaan ennen ollut yrttitarhaa nähnyt. Siitä huolimatta kulki hän pienien sarkojen välissä, joihin oli kylvetty kuhunkin erilaatuisia outoja ja harvinaisia kukkia, ja katseli niitä, kuin olisivat ne olleet vanhoja tuttuja. Näytti siltä kuin olisi hän tuntenut sekä talvikit että salviat ja rosmariinit. Muutamille hän hymyili ja toisille hän puisteli päätänsä.