Kun hän ratsasti pienien maalaiskirkkojen ohitse, näki hän, että pappi ja lukkari olivat parhaallaan pukeutumassa komeimpiin tamineihin, mitä olivat löytäneet, ja kun hän tuli syrjätielle, joka vie Bosjöluostariin, tulivat luostarin köyhät vastaan tuoden kantamuksia isoja leipiä ja pitkiä kynttilöitä, joita he olivat luostarinportilta saaneet.
Kun Hannu apotti näki kaikki näinä jouluvarustukset, yltyi hänen kiireensä. Hän tuumi että suurempi juhla odotti häntä kuin minkä kukaan muu tulisi viettämään.
Mutta maallikkoveli vaikeroi ja valitti, kun hän näki kuinka pienimmissäkin taloissa valmistuttiin joulua viettämään. Hän kävi yhä levottomammaksi ja pyysi ja rukoili Hannu apottia palaamaan takaisin eikä syyttä suotta syöksymään rosvojen käsiin.
Hannu apotti jatkoi matkaa hänen valituksistaan välittämättä. Hän sivuutti tasangon ja joutui ylös autioihin ja raivaamattomiin metsäseutuihin. Täällä tie huononi. Se muuttui pikemmin kivikkoisen ja havunneulasilla katetun polun kaltaiseksi, eikä siltaa eikä porrasta ollut auttamassa matkustajaa jokien ja purojen yli. Mitä kauemmaksi he kulkivat, sitä kylmemmäksi kävi ilma, ja jonkun ajan kuluttua joutuivat he lumenpeittämälle maalle.
Siitä tuli pitkä ja vaivaloinen matka. He poikkesivat jyrkille, liukkaille syrjäteille, kulkivat yli sammalmättäikköjen ja rämeitten, tunkeutuivat rytöjen ja viidakkojen lävitse. Juuri kun päivänvalo alkoi sammua, vei rosvopoika heidät metsäniityn poikki, jonka ympärillä kasvoi korkeita puita sekä paljaita lehtipuita että vihreitä havupuita. Niityn takana kohosi vuorenseinämä ja vuorenseinämässä näkyi ovi, joka oli tehty paksuista lankuista.
Nyt ymmärsi Hannu apotti, että he olivat perillä, ja hän laskeutui alas hevosen selästä. Lapsi aukasi raskaan oven hänelle, ja apotti näki köyhän vuorenonkalon, alastomine seinineen. Rosvomuori istui hirsinuotion ääressä, joka paloi keskellä lattiaa. Pitkin seiniä oli kuusenoksista ja sammalista tehtyjä vuoteita, ja yhdellä vuoteella makasi rosvoisä sikeässä unessa. »Tulkaa sisään, te siellä!» huusi rosvomuori, nousematta seisomaan. »Ja ottakaa hevosetkin tupaan, ettei yöpakkanen niitä vahingoita!»
Hannu apotti astui rohkeasti luolaan, ja maallikkoveli seurasi hänen perässään. Siellä oli kurjaa ja köyhää, eikä mitään oltu tehty joulunviettämistä varten. Rosvomuori ei ollut pannut kaljaa eikä leiponut leipää, hän ei ollut siistinyt ei siivonnut. Hänen lapsensa makasivat lattialla kattilan ympäri syömässä, vaan parempaa ruokaa ei ollut tarjolla kuin vetelää jauhovelliä.
Rosvomuori puhui yhtä ylpeästi ja mahtavasti kuin varakas talonemäntä. »Istu nyt, Hannu apotti, tähän tulen ääreen lämmittelemään», hän sanoi, »ja jos sinulla on ruokaa mukanasi, niin syö! Sillä sitä ruokaa, jota me metsässä laitamme, et sinä, arvelen ma, tahdo maistaa. Ja jos olet väsynyt matkasta, voit sitte ruveta levolle jollekulle noista vuoteista. Ei sinun tarvitse pelätä nukkuvasi liian kauan. Minä istun tässä tulen ääressä valvomassa, ja minä herätän sinut, että näet sen. jota varten tänne ratsastit.»
Hannu apotti noudatti rosvomuorin kehotusta ja otti eväspussinsa esille. Mutta hän oli matkasta niin väsynyt, että tuskin jaksoi syödä, ja heti kun pääsi vuoteelle pitkälleen, hän nukkui.
Maallikkoveljellekin osotettiin vuode, jossa hän saisi levätä, mutta hän ei uskaltanut nukkua, koska luuli täytyvänsä pitää rosvoisää silmällä, ettei tämä nousisi ja ottaisi vangiksi Hannu apottia. Vähitellen väsymys kuitenkin valtasi hänet niin että hän nukahti. Herättyään näki hän Hannu apotin nousseen nukkumasta ja istuvan tulen ääressä puhelemassa rosvomuorin kanssa. Lainsuojatta oleva rosvo istui myös tulen ääressä. Tämä oli pitkä, laiha mies. Hän näytti hidasluontoiselta ja raskasmieliseltä. Hän istui selin Hannu apottiin, ja näytti siltä, kuin hän ei olisi ollut keskustelua kuulevinaankaan.