Hannu apotti kertoi rosvomuorille kaikista jouluvarustuksista, joita matkan varrella oli nähnyt, ja hän muistutti vaimolle mieleen joulupitoja ja hauskoja joululeikkejä, joissa tämä oli varmaan ollut mukana nuoruudessaan, silloin kun rauhassa eleli ihmisten parissa. »Synti on lapsianne, jotka eivät koskaan saa puettuina juosta kyläntiellä eikä piehtaroida oljilla», sanoi Hannu apotti. Ensin oli rosvomuori vastannut lyhyesti ja tylysti, mutta vähitellen hän kävi sävyisämmäksi ja kuunteli hartaammin. Äkkiä kääntyi rosvoisä Hannu apotin puoleen ja kohotti nyrkkiään hänen kasvojensa edessä. »Sinä kurja munkki, oletko tullut tänne viekoittelemaan luotani vaimoa ja lapsia? Etkö tiedä, että olen lainsuojaa vailla enkä saa mennä ulos metsästä?» Hannu apotti katsoi häntä säikähtämättä silmiin. — »Aikomukseni on hankkia lainturvakirje sinulle arkkipiispalta», sanoi hän. Tuskin sai hän tämän lausuneeksi ennenkuin lainsuojaton ja tämän vaimo räjähtivät nauramaan. He kyllä tiesivät minkälaisen armahduksen Absalon piispa soisi metsärosvolle. — »No, jos saan turvakirjeen Absalonilta», sanoi rosvoisä, »niin lupaan sinulle, etten koskaan enää varasta hanheakaan!»
Maallikkoveli pahastui kun rosvojoukko uskalsi nauraa Hannu apotille, mutta itse näytti tämä sangen tyytyväiseltä. Maallikkoveli tuskin oli nähnyt häntä rauhallisempana ja lauhkeampana munkkien seurassa Övedissä, kuin miltä hän nyt näytti täällä hurjan rosvojoukon luona.
Mutta äkkiä kavahti rosvomuori pystyyn. »Tässä istut puhumassa, Hannu apotti, niin että meiltä unohtuu metsän katseleminen. Nyt kuulen tänne saakka, kuinka joulukellot soivat.»
Tuskin oli tämä sanottu, kun kaikki hypähtivät pystyyn ja riensivät ulos. Mutta metsässä kohtasi heitä vielä pimeä yö ja kolea talvi. Ainoa ääni mikä kuului, oli kaukainen kellonsoitto, joka kantautui tänne hiljaisen etelätuulen mukana.
»Kuinka tuo kellonsoitto voi herättää kuolleen metsän?» ajatteli Hannu apotti. Sillä nyt, kun hän seisoi keskellä talven pimeyttä, tuntui hänestä paljoa mahdottomammalta, että täällä voisi syntyä yrttitarha, kuin mitä hänestä ennen oli näyttänyt.
Mutta kun kellot olivat soineet muutaman hetken, vaikeni metsä äkkiä. Kohta oli taas yhtä pimeää, mutta sitte valkeus palasi jälleen. Se pyrki esille kuin loistava usva tummien puiden välitse. Ja niin paljon se vaikutti, että pimeys muuttui hienoksi aamuhämäräksi.
Silloin Hannu apotti näki, että lumi katosi maasta, aivan kuin jos joku olisi maton vetänyt pois, ja maa alkoi vihannoida. Sananjalat pistivät lehvänsä ilmoille, käppyräisinä kuin piispansauvat. Kanerva, joka kasvoi kivikkomäellä ja suopursu, jonka juuret olivat rämeikössä, pukeutui kiireesti uuteen vihannuuteen. Sammalmättäät paisuivat ja kohosivat, ja kevätkukat puhkesivat esiin täyteläisin nupuin, joissa jo häämötti vähän väriäkin.
Hannu apotin sydän sykki ankarasti, kun huomasi ensi merkit metsän heräämisestä. »Minunko, vanhan miehen, on sallittu nähdä tällainen ihme?» ajatteli hän, ja kyyneleet pyrkivät nousemaan silmiin.
Toisinaan kävi niin hämäräksi, että hän pelkäsi yöpimeyden jälleen pääsevän valtaan.
Mutta pian tuli uusi valoaalto tulvahtaen esiin. Se toi mukanaan purojensolinaa ja vapautettujen koskien kohinaa. Silloin puhkesivat lehdet lehtipuihin, niin nopeasti kuin jos parvi vihreitä perhosia olisi lentää lehahtanut ja ryhmittynyt oksille. Eivätkä ainoastaan puut ja kasvit heränneet. Käpylinnut alkoivat hyppiä oksilla. Tikat nakuttivat puunrunkoja niin että puunsiruja sinkoili ympäri. Parvi kottaraisia matkalla, pohjoiseen, laskeusi kuusen latvaan levähtämään. Ne olivat loistokottaraisia. Jokaisen pikku sulan pää loisti helakan punaisena, ja kun linnut liikkuivat, kimalsivat ne kuin jalokivet.