Taas pimeni hetkeksi, mutta pian tuli uusi valoaalto. Voimakas, lämmin etelätuuli puhalsi ja kylvi metsäniitylle kaikki ne pienet siemenet eteläisistä maista, jotka linnut, laivat ja tuuli olivat maahan tuoneet, ja jotka ankaran talven vuoksi eivät muualla voineet kasvaa, ja ne juurtuivat sekä vesoivat samassa hetkessä, kun maahan putosivat.
Kun seuraava valoaalto tulla syöksähti, puhkesivat mustikat ja puolukat kukkaan. Harmaat hanhet ja kurjet rääkkyivät ilmassa, punatulkut pesivät ja oravanpoikaset ryhtyivät leikkiin puiden oksilla.
Kaikki alkoi nyt kehittyä niin nopeasti, että Hannu apotti tuskin ennätti ajatella mikä suuren suuri ihme siinä tapahtui. Hän ennätti ainoastaan katsella ja kuunnella. Seuraava valoaalto, joka tulla kohisi, toi mukanaan vastakynnettyjen peltojen tuoksua. Etäällä kuuli paimentyttöjen huhuilevan lehmiä, ja lampaiden pienet kellot kilkattivat. Kuusiin ja mäntyihin kasvaa kuhahti pieniä punaisia käpyjä niin tiheään, että puut näyttivät olevan purppuraviittaan puetut. Katajaan tuli marjoja, jotka vaihtoivat väriä joka hetki. Ja metsäkukat peittivät maan, niin että se muuttui kokonaan valkoiseksi ja siniseksi ja keltaiseksi.
Hannu apotti kumartui maahan ja poimi mansikankukan. Hänen siitä kohotessaan kypsyi marja. Naaraskettu tuli esiin luolasta liuta mustasäärisiä poikasia mukanaan. Se meni rosvomuorin luo ja raapi hänen hamettaan, ja rosvomuori kumartui sitä kohti kehuen poikasia. Huuhkain, joka juuri oli alkanut yömetsästyksen, kääntyi kotiinsa, säikähtäen valoa, haki rotkonsa ja painui nukkumaan. Koiraskäki kukkui, ja naaraskäki kierteli hiljaa muna suussa pikkulintujen pesiä.
Rosvomuorin tenavat vikisivät ilosta. He söivät kyllältään metsämarjoja, joita riippui pensaissa, suuria kuin männynkävyt. Mikä leikki jänöpoikasparven kanssa, mikä juoksi kilpaa nuorten varisten kanssa, jotka olivat hypänneet pesästä, ennenkuin siivet olivat ennättäneet valmiiksi, mikä nosti kyykäärmeen maasta ja kietoi sen kaulaansa ja käteensä. Rosvoisä seisoi suolla ja söi muuraimia. Kun hän katsoi ylöspäin, kulki iso musta eläin hänen vieressään. Rosvoisä taittoi pajunvarvun ja löi karhua kuonolle. »Pysy sinä omalla nurkallasi!» hän sanoi. »Tämä on minun mättääni.» Silloin karhu väistyi syrjään ja tallusti toisaalle.
Alituisesti tulvaili uusia lämpö- ja valoaaltoja, ja nyt ne toivat mukanaan sorsan rääkätystä metsälammelta. Keltaista siitinpölyä ruispelloilta leijui ilmassa. Perhosia tuli, niin suuria, että ne näyttivät lentäviltä liljoilta. Mehiläispesä ontossa tammessa oli jo niin täynnä hunajaa, että sitä valui pitkin puunrunkoa. Nyt alkoivat nekin kukat puhjeta, jotka olivat vieraiden maiden siemenistä itäneet. Mitä ihanimpia ruusuja kiipesi pitkin vuorenseinämää kilpaa karhun maaramien kanssa. Metsäniitystä kohosi ilmoille kukkia, niin suuria kuin ihmiskasvot. Hannu apotti muisti kukan, joka hänen piti poimia Absalon piispalle, mutta hän viivytteli vielä sitä poimimasta. Toinen kukka kasvoi toistaan kauniimpana, ja hän tahtoi piispalle valita kaikkein kauneimman.
Aalto toisensa jälkeen tuli, ja nyt oli ilma niin valon vallassa, että se aivan säkenöi. Kesän koko sulo ja loisto ja onni hymyili Hannu apotin ympärillä. Hänestä tuntui ettei maa voisi tuottaa suurempaa iloa, kuin sen, joka tulvaili hänen ympärillään, ja hän puhui itsekseen: »Nyt en tiedä mitä uutta ihanuutta seuraava aalto voi mukanaan tuoda.»
Mutta valo yhä tulvaili, ja nyt Hannu apotti oli huomaavinaan, että se toi mukanaan jotakin äärettömästä etäisyydestä. Hän tunsi yliluonnollisen ilman ympäröivän itseänsä, ja hän alkoi vavisten odottaa, että sitten kun nyt maan ilo oli tullut, oli taivaan ilo tulossa.
Hannu apotti huomasi, että kaikki muuttui hiljaiseksi: linnut vaikenivat, ketunpojat eivät enään leikkineet ja kukat herkesivät kasvamasta. Autuus, joka lähestyi, oli niin suuri, että sydän oli seisahtua, silmä itki, vaikkei sitä huomannut, sielu halusi lentää pois ijäisyyteen. Kaukaa kuului vienoja harpunsäveleitä ja taivaallinen laulu saapui kuni suhiseva kuiskaus.
Hannu apotti pani kädet ristiin ja vaipui polvilleen. Hänen kasvonsa loistivat autuutta. Ei hän ollut koskaan odottanut, että hänen jo tässä elämässä suotaisiin nauttia taivaan iloa ja kuulla enkelien laulavan jouluvirsiä.