Mutta hänen rinnallaan seisoi maallikkoveli, joka oli häntä seurannut. Hänen päässään pyöri niin synkkiä mietteitä. »Ei tämä saata olla oikea ihme, tämä, joka näyttäytyy häijyille pahantekijöille», arveli hän. »Tämä ei saata olla Jumalasta lähtenyttä, vaan on se pahasta alkunsa saanut. Sen on pirun viekas juoni tänne lähettänyt. Tämä on häijyn vihollisen valta, joka meidät loihtii ja pakottaa meidät olemattomia näkemään.»
Kaukaa kuului enkelien harppujen soitto ja enkelien laulun sävel, mutta maallikkoveli luuli, että ne olivat helvetinhenget, jotka lähestyivät. »Ne tahtovat houkutella ja viekotella meidät», huokasi hän, »emme koskaan ehjin nahoin pääse täältä. Meidät lumotaan ja myydään manalaan.»
Nyt olivat enkelijoukot niin lähellä, että Hannu apotti näki valkoisia olentoja pujahtelevan metsän puiden välissä. Ja maallikkoveli näki saman kuin hän, mutta hän ajatteli vaan mikä ilkeys siinä oli, että paholaiset pitivät tällaista peliä sinä yönä, jolloin vapahtaja oli syntynyt. Tämä tapahtui vain sentähden, että he varmemmin voisivat hurmata ihmisparkoja.
Kaiken aikaa olivat linnut kierrelleet Hannu apotin pään ympäri ja hän oli saanut ottaa niitä käsiinsä. Maallikkoveljeä taas eläimet olivat pelänneet: ei yksikään lintu ollut istahtanut hänen olalleen, ei ainoakaan käärme leikkinyt hänen jaloissaan. Mutta olipa pieni metsäkyyhky. Kun se näki enkelien lähestyvän, rohkasi se mielensä ja lensi maallikkoveljen olalle ja painoi päänsä hänen poskelleen. Silloin tuntui hänestä, että häijy vihamies kävi aivan häneen kiinni, häntä kiusaamaan ja eksyttämään. Hän iski kädellään metsäkyyhkystä ja huusi niin kovin, että koko metsä raikui:
»Mene helvettiin, josta tullutkin olet!»
Juuri silloin olivat enkelit niin lähellä, että Hannu apotti tunsi heidän suurien siipiensä havinan, ja hän kumartui maahan saakka heitä tervehtiäkseen. Mutta kun maallikkoveljen ääni kuului, keskeytyi heidän laulunsa äkkiä, ja pyhät vieraat kääntyivät pakoon. Ja samoin pakeni valo ja suloinen lämpö kauhean kauhun valtaamana ihmissydämen kylmyyden ja pimeyden tähden.
Yö laski peitteensä yli maan, pakkanen palasi, kasvit maassa käpristyivät kokoon, eläimet riensivät pois, koskien kohina taukosi, lehdet karisivat puista, rapisten kuin sade.
Hannu apotti tunsi kuinka hänen sydämensä, joka äsken oli paisunut autuutta, nyt vetäytyi kokoon sanomattomassa tuskassa. »En koskaan», ajatteli hän, »voi kestää tätä, että taivaan enkelit olivat niin lähellä minua ja tulivat karkotetuiksi, että he tahtoivat laulaa minulle joululauluja ja heidät ajettiin pakosalle.»
Samassa hän muisti kukan, jonka oli luvannut Absalon piispalle, ja hän kumartui maahan ja hapuili sammalien ja lehtien seassa, koettaakseen kuitenkin poimia edes jonkun kukan viimeisenä hetkenä. Mutta hän tunsi kuinka maa jäätyi hänen sormiensa alla, ja kuinka valkoinen lumi tuli liukuen yli maan.
Silloin koski hänen sydämeensä vielä kovemmin. Hän ei voinut nousta, vaan kaatui maahan ja jäi siihen makaamaan.