Kun rosvoväki ja maallikkoveli pilkkopimeässä olivat hapuilleet takaisin rosvoluolaan, kaipasivat he Hannu apottia. He ottivat kekäleitä tulesta ja lähtivät ulos häntä etsimään, ja löysivät hänet makaamassa lumivaipalla kuolleena.
Ja maallikkoveli alkoi valittaa ja itkeä, sillä hän ymmärsi, että juuri hän oli tappanut Hannu apotin, kun oli häneltä temmannut riemumaljan, jota hän oli janonnut tyhjentää.
* * * * *
Mutta kun Hannu apotti oli kuletettu alas Övediin, näkivät ne, jotka ottivat kuolleen haltuunsa, että hän oikeassa kädessään kovasti puristi jotakin, johon hän kuolinhetkellään lienee tarttunut. Kun heidän vihdoin onnistui avata käsi, keksivät he, että se, jota hän niin lujasti piteli, oli pari valkosta juurimukulaa, jotka hän oli kiskonut irti sammalen ja lehtien seasta. Ja kun maallikkoveli, joka oli Hannu apottia seurannut, huomasi nämä juuret, otti hän ne ja istutti ne maahan Hannu apotin yrttitarhaan.
Hän piti niitä silmällä kaiken vuotta toivossa että kukka niistä kohoaisi, mutta turhaan hän odotti sekä kevään ja kesän että syksyn. Kun vihdoin talvi oli käsissä ja kaikki kukat olivat kuolleet, herkesi hän sitä tarkastelemasta.
Mutta kun jouluaatto tuli, muistui hänelle niin valtavasti mieleen Hannu apotti, että hän lähti ulos yrttitarhaan vainajata muistelemaan. Ja katso, kun hän meni sen paikan ohitse, jonne oli pannut paljaat juurimukulat, näki hän että niistä oli kasvanut mehevät, vihreät varret, joissa oli kauniit hopeanvalkoiset kukat!
Hän kutsui kaikki Övedin munkit, ja kun he näkivät, että tämä kasvi kukki jouluaattona, jolloin kaikki muut yrtit olivat kuolleita, ymmärsivät he että sen todellakin Hannu apotti oli poiminut jouluyrttitarhasta Göingenmetsässä. Mutta maallikkoveli pyysi munkkien hyväntahtoisesti lähettämään joitakuita kukkia Absalon piispalle.
Kun maallikkoveli astui Absalon piispan eteen, ojensi hän hänelle kukat ja sanoi: »Tämän sinulle lähettää Hannu apotti. Nämä ovat ne kukat, jotka hän lupasi poimia sinulle jouluyrttitarhasta Göingenmetsässä.»
Kun Absalon piispa näki kukat, jotka olivat kohonneet maasta synkkänä talvena, ja kuuli sanat, muuttui hän niin kalpeaksi kuin olisi kuollut tullut häntä vastaan. Hän istui hetkisen vaiti, ja sitte hän lausui: »Hannu apotti on sanansa pitänyt täsmällisesti, siis pidän minäkin sanani.» Ja hän antoi kirjottaa turvakirjan hurjalle rosvolle, joka lainsuojatta nuoruudestaan saakka oli metsässä kuljeskellut.
Hän antoi kirjan maallikkoveljelle, ja tämä lähti ylös metsään ja vaelsi rosvoluolalle. Kun hän astui sinne sisälle joulupäivänä, tuli rosvo häntä vastaan kirves koholla. »Minä tahdon iskeä teidät mäsäksi, munkit, joka ainoan!» hän sanoi. »Varmasti te olette syypäät siihen, ettei Göingenmetsä tänä yönä ole pukeutunut joulupukuun.»