»Minä yksin olen siihen syypää», sanoi maallikkoveli, »ja mielelläni tahdon rangaistukseksi kuolla, mutta ensin täytyy minun saattaa sinulle sana Hannu apotilta.» Ja hän otti esiin piispan kirjeen ja kertoi miehelle että hän nyt nautti lainturvaa. »Tästä lähin sinä ja lapsesi leikitte jouluoljilla ja vietätte joulua ihmisten parissa, kuten Hannu apotti toivoi», sanoi veli.
Silloin jäi rosvoisä kalpeana seisomaan paikalleen, mutta rosvomuori sanoi hänen puolestaan:
»Hannu apotti on sanassaan pysynyt, niinpä ei rosvoisäkään ole sanaansa syövä.»
Kun rosvo ja hänen vaimonsa siirtyivät pois rosvoluolasta, muutti maallikkoveli sinne ja asui siellä yksin metsässä alituisesti rukoillen, että hänelle annettaisiin anteeksi sydämensä paatumus.
Mutta Göingenmetsä ei ole koskaan enään viettänyt Vapahtajan syntymähetkeä, ja sen koko ihanuudesta ei ole muuta jälellä kuin kasvi, jonka Hannu apotti poimi. Se on saanut nimen jouluruusu, ja joka vuosi pistää se maasta esiin valkoiset kukkansa ja vihreät vartensa joulunseuduissa, niinkuin se ei milloinkaan voisi unohtaa, että se kerran on kasvanut tuossa suuressa jouluyrttitarhassa.
KERTOMUS JERUSALEMISTA.
Vanhassa El Aksan kunnianarvoisassa moskeassa Jerusalemissa on matalassa käytävässä, joka kiemurtelee päärakennuksen takana, hyvin syvä ja leveä akkunakomero. Tähän komeroon on levitetty vanha kulunut matto, ja matolla istuu päivän toisensa jälkeen vanha Mesullam, joka on tietäjä ja unenselittäjä ja pienestä palkkiosta palvelee moskeassa kävijöitä tutkimalla heidän vastaisia elämänvaiheitaan.
Nyt sattui eräänä iltapäivänä muutamia vuosia sitten, että Mesullam, joka tapansa mukaan istui akkunassaan, oli niin huonolla tuulella, ettei edes välittänyt vastata ohikulkijoiden tervehdyksiin.
Ei kukaan sentään ottanut pahastuakseen hänen epäkohteliaisuudestaan, koska tiettiin, että häntä harmitti nöyryytys, jonka sinä päivänä oli saanut kärsiä.
Jerusalemissa kävi nimittäin siihen aikaan mahtava hallitsija länsimailta, ja aamupäivällä oli tuo ylhäinen muukalainen seurueineen kulkenut El Aksan läpi. Ennen hänen tuloaan oli moskeanhoitaja antanut tomuttaa ja siistiä vanhan rakennuksen kaikki nurkat ja sokkelot, ja samalla oli hän käskenyt Mesullamin lähtemään paikaltaan pois. Hänestä oli aivan mahdotonta, että Mesullam saisi istua paikallaan ylhäisen vierailun aikana. Ei siinä ollut tarpeeksi, että hänen mattonsa oli hyvin repaleinen, ja että hän oli latonut päällekkäin vierelleen joukon likaisia pusseja, joissa säilytti omaisuuttaan, mutta itse Mesullamkaan ei vähääkään moskean kauneutta lisännyt. Hän olikin todella sanomattoman ruma, vanha neekeri. Hänen huulensa olivat tavattoman paksut, alaleuka pisti kauas eteenpäin, otsa erittäin matala ja nenä muistutti eniten kärsää. Kun tähän lisäksi sanoo, että Mesullamilla oli karkea ja ryppyinen iho ja paksu, jäntterä ruumis, jota töintuskin verhosi sen ympäri kääritty likainen valkoinen vaippa, niin ei voi ihmetellä, että hänet kiellettiin näyttäytymästä moskeassa, niin kauan kun juhlittu vieras siellä oli.