Tähän aikaan asui eräs vanha nainen pimeässä talonrähjässä Tiiberin rannalla. Hän oli niitä ihmisiä, jotka joka päivä kiittävät Jumalaa elämästään. Aamupäivin hän istui myymässä vihanneksia torilla, ja tämä toimi häntä suuresti miellytti. Hänestä ei mikään ollut hauskempaa kuin kauppatori aamusilla. Kaikki kielet lauloivat tarjotakseen tavaroita kaupaksi, ja ostajat tunkeilivat pöytien ääressä, valitsivat ja tinkivät, ja monta hauskaa pilaa lasketeltiin molemmin puolin, ostajain sekä myyjäin välillä. Toisinaan onnistui hänen tehdä hyvä kauppa ja saada koko varasto myydyksi, mutta vaikkapa ei olisi saanut rätikkääkään myydyksi, seisoi hän mielellään kukkien ja vihannuuden keskessä raittiissa aamuilmassa.
Illalla taas hänellä oli toinen ja suurempi ilo. Silloin tuli hänen poikansa kotiin äitiä tervehtimään. Hän oli pappi, mutta oli virassa vähäpätöisessä kirkossa köyhien kaupunginosassa. Pappi raukat, jotka siellä palvelivat, eivät suuria ansainneet, ja äiti pelkäsi poikansa näkevän nälkää. Mutta siitäkin hänellä oli suuri ilonsa, sillä se antoi hänelle aihetta tupata pojan täyteen herkkuja, kun hän tuli äitiä katsomaan. Poika pani vastaan, hänellä oli taipumuksia ankaraan ja kieltäytyvään elämään, mutta äiti joutui sellaiseen epätoivoon jos poika kielsi, että tämän aina täytyi myöntyä. Pojan syödessä kuljeskeli äiti ympäri rupatellen kaikesta, mitä oli kuullut aamulla torikaupan aikana. Kaikki olivat sangen maallisia asioita, ja toisinaan juolahti hänelle mieleen, että poika voisi loukkaantua. Silloin hän jätti lauseen kesken ja alkoi puhua hengellisistä ja vakavista asioista, mutta pappi ei voinut olla nauramatta. »Ei, ei Concenza äiti!» sanoi hän. »Jatka vaan, niinkuin sinulla on tapana. Pyhimykset tuntevat sinut jo. He tietävät minkälainen sinä olet.»
Silloin äitikin nauroi ja sanoi: »Sinä olet tosiaankin oikeassa. Ei kannata hyvälle Jumalalle teeskennellä.»
Kun paavin sairaus alkoi, täytyi signora Concenzankin yhtyä yleiseen suruun. Itsestään hänen päähänsä ei varmaankaan olisi pälkähtänyt huolehtia paavin lähdön vuoksi, mutta kun poika tuli kotiin, ei äiti saanut häntä maistamaan ruuan palastakaan eikä edes hymyilemään hänelle, vaikka hänellä oli ylenmäärin juttuja ja tapahtumia. Äiti tietysti säikähtyi ja kysyi mikä häntä vaivasi. »Pyhä isä on sairastunut», vastasi poika.
Aluksi hän ei voinut oikein uskoa, että tämä oli ainoa syy pojan alakuloisuuteen. Olihan tämä tietystikin surua, mutta liesihän hän. että jos yksi paavi kuolee, tulee heti toinen sijalle. Hän muistutti pojalle, että olivathan he myös surreet hyvää Pio Nono-paavia. Ja katso, tämä joka häntä seurasi, oli ollut vielä suurempi paavi. Varmaankin kardinaalien onnistuisi valita heille yhtä pyhä ja viisas hallitsija.
Pappi alkoi silloin puhua hänelle paavista. Hän ei välittänyt äidille selittää hänen hallitustoimistaan, mutta hän kertoi pieniä juttuja paavin lapsuus- ja nuoruuspäiviltä. Myöskin pappisajoilta oli asioita kerrottavia, joita äiti saattoi käsittää ja arvostella: kuinka paavi aikoinaan ajoi rosvoja takaa Etelä-Italiassa, kuinka hän sai köyhät ja puutteenalaiset itseään rakastamaan niinä vuosina, jolloin hän oli piispana Perugiassa.
Äidin silmät täyttyivät kyynelillä ja hän huudahti: »Voi, jospa hän ei olisi niin vanha, jospa hän saisi elää monta vuotta vielä, koska hän on niin suuri ja pyhä mies!»
»Niin, jospa hän ei olisi niin vanha!» sanoi poika ja huokasi.
Mutta signora Concenza oli jo pudistanut pois kyyneleet silmistään. »Sinun täytyy kestää tämä tyynesti», sanoi hän. »Ajattele, että hänen ikävuotensa varmaankin ovat loppuun kuluneet! Mahdotonta on estää kuolemaa viemästä häntä.»
Mutta pappi oli haaveksija. Hän rakasti kirkkoa, ja hän oli uneksinut, että suuri paavi veisi sen tärkeihin ja ratkaiseviin voittoihin.