»Tahtoisin antaa henkeni, jos voisin ostaa hänelle uuden elämän», sanoi hän.
»Mitä sinä puhut?» huudahti äiti. »Niinkö paljon häntä tosiaankin rakastat? Mutta et saa ainakaan lausua ääneen niin vaarallisia toivomuksia. Sinun täytyy sen sijaan ajatella, että eläisit oikein kauan. Kukapa tietää, mitä saattaa tapahtua? Miksi et sinä vuorostasi voisi tulla paaviksi?»
Kului yö ja päivä ilman että paavin tila parani. Kun signora Concenza seuraavana päivänä tapasi poikansa, näytti tämä kokonaan kuihtuneelta. Äiti käsitti, että hän oli viettänyt koko päivän paastoten ja rukoillen, ja hän alkoi tulla pahoilleen.
»Luulenpa tosiaan, että aijot tappaa itsesi tuon vanhan sairaan miehen vuoksi», sanoi hän.
Poikaa kiusasi, että äiti taaskin oli tunteeton, ja hän koetti saada äitiä hiukankaan ottamaan osaa hänen suruunsa.
»Sinun ainakin pitäisi, enemmän kuin kenenkään muun, toivoa, että paavi saisi elää», sanoi hän. »Jos hän saa jatkaa hallitsemistaan, nimittää hän minun kirkkoherrani piispaksi ennen vuotta, ja silloin olen minä onnenpoika. Piispa antaa silloin minulle hyvän toimen jossakin tuomiokirkossa. Sinun ei enään tarvitse nähdä minun liikkuvan kulunut kauhtana ylläni. Minulle tulee runsaasti rahaa, ja voin auttaa sekä sinua että kaikkia köyhiä naapureitasi!»
»Mutta jos paavi nyt kuolee?» kysyi signora Concenza henkeään pidättäen.
»Jos paavi kuolee, silloin ei kukaan tiedä mitään. Jos kirkkoherrani ei satu olemaan hänen seuraajansa suosiossa, täytyy meidän kummankin jäädä tähän missä nyt olemme, moneksi vuodeksi vielä.»
Signora Concenza asettui poikansa eteen ja katseli huolekkaana häntä. Hän katsoi hänen otsaansa, joka oli ryppyjä täynnä, ja hiuksia, jotka olivat alkaneet käydä harmaiksi. Hän näytti väsyneeltä ja kuihtuneelta. Hänelle oli tosiaankin välttämätöntä ensi tilassa saada tuo paikka tuomiokirkossa.
»Ensi yönä menen kirkkoon ja rukoilen paavin puolesta», ajatteli hän.
»Ei käy päinsä, että hän kuolee.»