Illallisen jälkeen hän urhoollisesti voitti väsymyksensä ja lähti kaduille. Suuria ihmisjoukkoja tulvaili siellä. Monet olivat ainoastaan uteliaita ja kävelivät ulkona, koska tahtoivat olla saapuvilla ottamassa vastaan ensimäistä uutista kuolemantapauksesta, mutta monet olivat todellakin murheissaan ja vaelsivat kirkosta toiseen rukoilemaan.
Heti kun signora Concenza oli tullut kadulle, tapasi hän yhden tyttäristään, joka oli naimisissa kivipainajan kanssa.
»Voi, äiti, kuinka oikein teet, kun olet ulkona rukoilemassa hänen puolestaan!» sanoi tytär. »Et voi kuvitella mielessäsi millainen onnettomuus se olisi, jos hän kuolisi. Minun Fabianoni oli vähällä lopettaa itsensä, kun sai tietää, että paavi oli sairastunut.»
Hän kertoi, että hänen miehensä kivipainaja juuri oli painattanut satatuhatkunnan paavinkuvaa. Jos nyt paavi kuolisi, ei hän saisi myydyksi niistä puoliakaan, tuskin neljättäosaakaan. Hän joutuisi perikatoon. Koko heidän omaisuutensa oli vaarassa.
Tytär riensi edelleen saadakseen vereksiä tietoja, joilla voisi lohduttaa miesraukkaansa, joka ei uskaltanut mennä ulos, vaan istui kotona ja mietti onnettomuuttaan. Mutta hänen äitinsä seisoi paikallaan kadulla ja mutisi itsekseen: »Ei käy päinsä, että hän kuolee. Ei tosiaankaan käy päinsä, että hän kuolee.»
Hän astui ensimäiseen kirkkoon, jonka näki. Siellä lankesi hän polvilleen ja rukoili paavin hengen puolesta.
Kun hän nousi ylös poislähteäkseen, sattui hän kiinnittämään katseensa pieneen votiivitauluun, joka riippui seinällä aivan hänen päänsä päällä. Se kuvasi kuolemaa, joka ojensi pelottavaa kaksiteräistä miekkaansa iskeäkseen maahan nuoren tytön, vanhan äidin asettuessa eteen ja turhaan koettaessa ottaa vastaan iskua lapsensa sijasta.
Signora Concenza seisoi kauan miettien taulun edessä. »Herra Kuolema on tarkka laskumestari», sanoi hän. »Ei ole koskaan kuultu, että hän olisi suostunut vaihtamaan nuorta vanhaan. Kenties hän ei olisi niin taipumaton, jos ehdottaisi hänelle vaihtamaan vanhaa nuoreen.»
Hän muisti poikansa sanat, että hän tahtoisi kuolla paavin sijasta, ja väristys puistatti häntä. Ajatteles, jos kuolema ottaisi poikaa sanasta!
»Ei, ei, herra Kuolema!» kuiskasi hän. »Et saa uskoa häntä.
Ymmärräthän, ettei hän tarkottanut, mitä puhui. Hän kyllä tahtoo elää.
Ei hän tahdo lähteä vanhan äitinsä luota, joka rakastaa häntä.»