Ensi kertaa elämässä tuli nyt hänen mieleensä ajatus, että jos jonkun täytyisi uhrautua paavin puolesta, olisi toki parempi, että hän sen tekisi, hän, joka jo oli vanha ja oli ikänsä elänyt.
Kun hän lähti kirkosta, joutui hän muutamien nunnien seuraan, jotka näyttivät sangen arvokkaan näköisiltä ja olivat pohjoispuolelta maata kotoisin. He olivat matkustaneet Roomaan anomaan hiukan avustusta paavin kassasta. »Me olemme tosiaankin mitä suurimmassa avun tarpeessa», sanoivat he vanhalle Concenzalle. »Kuvitelkaa mielessänne, että meidän luostarimme oli niin vanha ja rappeutunut, että tuuli puhalsi sen kumoon viime talvisen kovan myrskyn aikana. Mikä onnettomuus, että paavi on sairaana! Me emme pääse hänen luokseen valittamaan huoliamme. Jos hän kuolisi, täytyisi meidän matkustaa kotiin tyhjin toimin. Kukapa tietää tuleeko hänen seuraajakseen sellainen mies, joka välittää köyhien nunnien auttamisesta.»
Näytti siltä kuin kaikilla ihmisillä olisi ollut sama yhteinen ajatus. Hyvin helposti pääsi keskusteluun kenen kanssa hyvänsä. Jokainen oli hyvillään, kun sai purkaa surujaan. Kaikki, joihin signora Concenza yhtyi, selittivät hänelle, että paavin kuolema olisi heille kauhea onnettomuus.
Ja vanha nainen toisti kerran toisensa jälkeen itsekseen: »Totta on.
Poikani on oikeassa. Ei tosiaankaan käy päinsä, että paavi kuolee.»
Muuan sairaanhoitajatar seisoi ihmisjoukon keskessä ja puhui hyvin kovalla äänellä. Hän oli niin liikutettu, että kyyneleet vierivät pitkin poskia. Hän kertoi, että hän viisi vuotta sitten oli saanut käskyn matkustaa palvelemaan spitaalitautisten sairashuoneessa, joka oli etäisellä saarella, kaukana maapallon loisella puolella. Hänen täytyi luonnollisesti totella, vaikkakin se oli vastenmielistä. Hän oli tuntenut kamalaa pelkoa lähtiessään täyttämään tehtävää. Mutta ennen lähtöään hän oli päässyt paavin puheille, joka oli antanut hänelle erikoisen siunauksen, ja hän oli varmasti luvannut, että jos hän palaisi hengissä takaisin, pääsisi hän vielä kerran paavin puheille. Ja tässä toivossa oli hän elänyt ne viisi vuotta, jotka oli ollut poissa, ainoastaan toivossa saada nähdä pyhän isän vielä kerran eläessään. Se oli auttanut häntä kestämään kaikki kauheudet. Ja nyt, kun hän vihdoin oli saanut palata kotiin, kohtasi hänet tieto, että paavi oli kuolinvuoteella! Hän ei edes saisi häntä nähdäkään.
Sairaanhoitajatar oli aivan epätoivossa, ja vanha Concenza heltyi suuresti. »Kaikille ihmisille olisi todentotta liian suuri suru, jos paavi kuolisi», ajatteli hän, kulkiessaan pitkin katua.
Kun hän näki, että moni ohikulkija näytti aivan itkettyneeltä, ajatteli hän suurella mielihyvällä mikä onni olisi nähdä kaikkien iloa, jos paavi toipuisi terveeksi. Ja koska hän, samoinkuin useat herkkäluontoiset ihmiset, oikeastaan ei enempää pelännyt kuolla kuin elääkään, sanoi hän itsekseen:
»Jos vaan tietäisin, kuinka se voisi tapahtua, tahtoisin mielelläni lahjottaa pyhälle isälle ne vuodet, jotka minulla vielä on jälellä.»
Hän sanoi näin hiukan leikillä, mutta sanoissa oli tottakin takana. Hän todellakin toivoi että voisi tehdä jotakin sentapaista. »Eihän vanha nainen sen kauniimpaa kuolemaa voi toivoa», ajatteli hän. »Minä auttaisin poikaani ja tytärtäni, ja tekisin sitäpaitsi suuren joukon ihmisiä onnellisiksi.»
Juuri näissä ajatuksissa ollen kohotti hän paksua peittoa, joka riippui pienen pimeän kirkon oven edessä. Tämä oli yksi noita hyvin vanhoja kirkkoja, yksi noita, jotka vähitellen näyttävät vajoavan maan sisään, sentähden että kaupungin maaperä vuosien kuluessa on kohonnut useita metrejä niiden ympärillä. Tässä kirkossa oli säilynyt jonkunlainen muinaisajan kaameus, joka lienee ollut alkujaan niiltä synkiltä ajoilta, joina se oli rakennettu. Väristys puistatti ihmistä tahtomattakin, kun astui sinne sen matalan holvin alle, jota kannattivat tavattoman paksut pylväät, ja näki nuo raakalaistapaan maalatut pyhäinkuvat, jotka katselivat ylhäältä seinistä ja alttareilta.