»Mitä tämä on?» sanoi hän. »Lintu se ei voine olla, siksi se on liian suuri.»
Kohta senjälkeen oli hän näkevinhän kasvot, niin valkoiset, että ne valaisivat pimeyden. Silloin valtasi sanomaton pelko hänet. »Kuolonenkeli liitelee ylitseni», ajatteli hän. »Voi, mitä olenkaan tehnyt. Olen antanut itseni tuon julman valtaan.»
Hän alkoi juosta, mutta hän kuuli vahvojen siipien kahinan, ja hän oli vakuutettu, että kuolema ajoi häntä takaa.
Hän pakeni huimaavaa vauhtia halki muutaman kadun. Sillä aikaa tuntui kuolema tulevan yhä lähemmäksi. Hän tunsi jo sen siipien lyövän häntä olalle.
Äkkiä kuuli hän viuhinaa ilmassa. Jotakin kovaa ja terävää sattui hänen päähänsä. Kuoleman kaksiteräinen miekka oli sattunut häneen. Hän vaipui polvilleen maahan. Hän tiesi, että hänen täytyi luopua hengestään…
Muutamia tunteja myöhemmin tapasivat jotkut työmiehet vanhan Concenzan kadulta. Hän makasi siinä tunnotonna, halvauskohtauksen kaatamana. Vaimo parka vietiin heti sairashuoneelle, ja siellä onnistuttiin saada hänet tuntoihinsa, mutta selvää oli, ettei hänellä olisi pitkältä elettävää.
Kuitenkin ennätettiin lähettää sana hänen lapsillensa. Kun he, murheen vallassa, saapuivat hänen sairasvuoteensa luo, tapasivat he hänet hyvin levollisena ja onnellisena. Hän ei voinut monta sanaa lausua, mutta hän makasi ja hyväili heidän käsiänsä.
»Olkaa iloiset», sanoi hän, »iloiset, iloiset».
Hän nähtävästi ei pitänyt siitä, että he itkivät. Hän pyysi myös sairashuoneenhoitajattaria, että he hymyäisivät ja osottaisivat iloansa.
»Iloisia ja onnellisia», sanoi hän, »nyt täytyy teidän kaikkien olla iloisia ja onnellisia».