Mutta nyt oli niin, että Jan Öster jo kolme vuotta oli miettinyt säveltä, jonka tunsi asuvan rinnassaan valmiina, vaikkei hän saanut sitä ilmoille soitetuksi, siksi että hän tuolla kotona aina kävi mustien murheitten painamana, eikä hänelle sattunut koskaan mitään, ei suurta eikä pientä, joka olisi kohottanut hänet jokapäiväistä aherrusta ylemmäksi. Mutta kun hän kuuli Lars Larssonin kielien särähtävän poikki, heitti hän päänsä pystyyn ja veti ilmaa keuhkoihin. Kasvojenpiirteet olivat jännitetyt, ikäänkuin kuuntelisi hän jostakin hyvin kaukaa tulevia ääniä, ja sitten hän alkoi soittaa. Sillä se sävel, jota hän oli hautonut kolme vuotta, selvisi nyt kerralla hänelle, ja sen äänien soidessa astui hän ylpein askelin kohti kirkkoa. Eikä morsiussaattue ollut milloinkaan ennen kuullut sellaista soittoa. Se tempasi mukanaan sellaisella vauhdilla, ettei Nils Elofssonkaan voinut pysyä hiljaa. Ja kaikki olivat niin kiitollisia sekä Jan Österille että Lars Larssonille, että koko saattue tuli kirkkoon silmät kyynelissä.
KÄRÄJISSÄ.
Ollaan käräjäsalissa kaukana maaseudulla. Lakipöydän ääressä huoneen perällä istuu vanha tuomari, pitkä ja jykevä mies, kasvot leveät ja karkeapiirteiset. Monta tuntia peräkkäin on hän ratkaissut jutun toisensa jälkeen, ja vihdoin on häntä alkanut hieman tympäistä ja mielensä käydä synkäksi. Vaikeata on tietää, vaivaako häntä lakituvan helteinen ja painostava ilma, vai onko hän tullut pahoille mielin käsitellessään kaikkia näitä pikkumaisia riitajuttuja, jotka näkyvät syntyneen ainoastaan siksi, että todistaisivat ihmisten riidanhalua, säälimättömyyttä ja voitonhimoa.
Hän on juuri nyt ryhtynyt erääseen viimeisistä jutuista, jotka päivän kuluessa ovat käsiteltävät. Se koskee lapseneläkkeen vaatimusta.
Tätä asiaa on käsitelty jo viime käräjissä ja edellisen oikeudenistunnon pöytäkirjaa luetaan parhaallaan ääneen. Siitä saa ensinnäkin tietää, että kantaja on köyhä palvelustyttö ja että vastaaja on nainut mies.
Edelleen käypi pöytäkirjasta selville, että vastaaja on selittänyt kantajan vääryydellä ja ainoastaan voitonhimosta manuuttaneen hänet. Hän myöntää kantajan jonkun aikaa palvelleen hänen talossaan, mutta tällä ajalla hän ei ole ollut missään rakkausseikoissa tämän kanssa, ja naisella ei ole minkäänlaista oikeutta pyytää häneltä apua. Kantaja on kuitenkin pysynyt vaatimuksessaan, ja sittenkuin muutamia todistajia on kuulusteltu, on vastaaja velvotettu puhdistamaan itsensä valalla, ellei hän tahtonut tulla tuomituksi antamaan avustusta kantajalle.
Molemmat riitapuolet ovat tulleet saapuville ja seisovat vierekkäin lakipöydän edessä. Kantaja on hyvin nuori ja näyttää aivan säikähtyneeltä. Hän itkee kainoudesta ja pyyhkii vaivaloisesti pois kyyneleitänsä kokoonkäärityllä nenäliinalla, jota hän ei näy ymmärtävän levittää auki. Hän on puettu mustiin vaatteisiin, jotka ovat jotenkin uudet ja kulumattomat, mutta sopivat niin huonosti, että tekisi mieli luulla hänen lainanneen ne voidakseen säädyllisesti esiintyä oikeudessa.
Mitä vastaajaan tulee, näkee hänestä heti, että hän on varakas mies. Hän on neljänkymmenen korvissa ja näyttää karskilta ja reippaalta. Seistessään siinä oikeuden edessä on hänellä hyvin hyvä ryhti. Eihän tosin näytä siltä, että hän pitäisi siinä seisomista minäkään huvina, mutta ei se myöskään näytä häntä vähintäkään vaivaavan.
Kohta kun pöytäkirja on luettu, kääntyy tuomari vastaajan puoleen kysyen häneltä, pysyykö hän kieltämisessään ja onko hän valmis käymään valalle.
Näihin kysymyksiin myöntää vastaaja heti reippaasti. Hän alkaa kaivella liivintaskuaan ja ottaa esine papin todistuksen, josta selviää, että hän tuntee valan arvon ja merkityksen sekä on esteetön valan tekoon.