Vihdoin oli jälellä ainoastaan vuorokausi kalliista ajasta. Ja vielä oli kaksikymmentä sivua kyhäämättä.
Täksi viimeiseksi vuorokaudeksi oli heidät kutsuttu vieraiksi. Koko perhe matkustaisi ja jäisi yöksi kylään. Hänen täytyi luonnollisesti seurata toisia.
Lopulta pidot päättyivät, ja hän istui kirjoittaen yöllä vieraassa paikassa.
Väliin kävi hänen mielensä kovin kummalliseksi. Paikka, missä hän oli käymässä, oli juuri sama tehdas, missä ilkeä Sintram oli asunut. Kohtalo oli kummallisella tavalla kuljettanut hänet sinne juuri siksi yöksi, jolloin hänen oli kirjoitettava hänestä, joka istui kiikkutuolissa kiikkumassa.
Toisinaan hän katsahti ylös työstään ja kuunteli saliin päin, eiköhän mahdollisesti pari kiikkutuolinjalkaa olisi käynnissä tuolla ulkona.
Mutta mitään ei kuulunut, ja kun kello löi kuusi aamulla, olivat nuo viisi lukua valmiit.
Päivemmällä he matkustivat kotiin pienellä lastihöyryllä. Laivassa hänen sisarensa laittoi paketin, sulki sen lakalla ja sinetillä, jotka tätä tarkoitusta varten olivat kotoa otetut mukaan, kirjoitti päällekirjoituksen ja lähetti novellin menemään.
Tämä tapahtui eräänä heinäkuun viimeisistä päivistä. Elokuun loppupuolella sisälsi Idun uutisen, että vähän päälle kaksikymmentä kilpakirjoitusta oli saapunut toimitukselle, mutta pari näistä oli niin sekavasti kirjoitettu, ettei niitä voitu ottaa lukuun.
Silloin hän heitti päätöksen odottamisen. Kyllä hän tiesi, mikä novelli se oli niin sekava, ettei sitä voitu lukuun ottaa.
Marraskuussa sai hän eräänä iltapäivänä kummallisen sähkösanoman. Se sisälsi ainoastaan sanat »Riemuisat onnittelut», ja kolme hänen seminaaritovereistaan oli kirjoittanut sen alle.