Sitten kuningas siirtyi ikkunasta ja kääntyi katsomaan pappia. Hänen huulensa olivat hymyssä. »Onko tämän pitäjän kappalainen niin köyhä, että hän aina kirkonmenojen loputtua vaihtaa mustat vaatteensa talonpoikaispukuun?» kuningas kysyi.
»Niin köyhä hän on», sanoi pappi, ja puna leimahti hänen karkeille kasvoilleen.
Kuningas meni takaisin ikkunan ääreen. Näkyi että hän oli verrattoman hyvällä päällä. Kaikki jalo hänessä oli herännyt eloon. »Antaa vaan kaivoksen jäädä koskematta», hän sanoi. »Kuka kerran on koko ikänsä nälkää nähden ponnistellut saadakseen tämän kansan mielensä mukaiseksi, hän ansaitsee saada sen sellaisena pitääkin.»
»Mutta jos valtakunta on vaarassa?» sanoi pappi.
»Enemmän arvoisia ihmiset ovat valtakunnalle kuin raha», sanoi kuningas. Ja sen sanottuaan kuningas jätti papin hyvästi ja lähti sakastista.
Ulkona kansajoukko seisoi yhtä äänetönnä ja harvasanaisena kuin hänen sisäänkin mennessään. Mutta kun kuningas astui alas portaita, niin eräs talonpoika meni häntä vastaan.
»Saitko nyt puhua pappimme kanssa?» talonpoika sanoi.
»Sain kyllä puhua asiani hänen kanssaan», vastasi kuningas.
»Silloin häneltä varmaan kuulit meidän vastauksemme», talonpoika sanoi. »Kun käskimme sinun menemään sisään pappimme puheille, tiesimme» että hän kyllä sinulle meidän puolestamme vastaa.»
»Niin, kyllä kuulin vastauksen», sanoi kuningas.