SOITTONIEKKA.
Ei kukaan voinut sanoa soittoniekka Lars Larssonista Ullerudissa muuta kuin että hän myöhemmällä ijällään oli luonteeltaan sekä nöyrä että vaatimaton. Mutta sellainen ei hän kuulu olleen aina. Nuorena oli hän niin ylimielinen ja kerskuri, että hän pani ihmiset ihan päästään pyörälle.
Sanottiin, että hän oli muuttunut ja tullut toiseksi mieheksi yhdessä ainoassa yössä, ja kas näin se oli tapahtunut!
Lars Larsson kävi kerran ulkona myöhään lauvantaiyönä viulu kainalossaan. Hän oli kovin hilpeä ja hyvällä päällä, sillä hän tuli seurasta, jossa hän soitollaan oli saanut nuoret ja vanhat tanssimaan.
Hän kulki juuri muistellen, että niin kauvan kun hänen käyränsä oli ollut liikkeessä, ei kukaan ollut voinut pysyä alallaan. Tuvassa oli käynyt niin huikea tanssi, että hänestä pari kertaa oli tuntunut siltä kuin olisivat pöydät ja penkitkin tanssineet mukana.
»Luulenpa tosiaan, ettei tällä seudulla koskaan ole ollut minunlaistani soittoniekkaa», virkkoi hän itsekseen.
»Mutta vaikeaapa minun olikin olla, ennenkun minusta tuli tämmöinen mies», mietiskeli hän edelleen. »Eivätpä olleet päiväni hauskoja lapsuudessani, kun vanhempani panivat minut kaitsemaan lehmiä ja lampaita ja minä unhotin kaiken muun istuessani ja näppäillessäni viulua. Ja ajatteles, kun kotolaiset eivät tahtoneet kustantaa minulle oikeata viuluakaan! Minulla ei ollut muuta soittokapinetta kuin vanha puulaatikko, jonka päälle olin sitonut jänteitä.
Päivällä, kun sain olla yksinäni metsässä, oli minulla kylläkin hauskaa, mutta tullapa sitten kotiin illoin, kun olin päästänyt karjan eksyksiin. Silloin sain kuulla senkin seitsemän kertaa isältä ja äidiltä, etten kelvannut mihinkään ja ettei minusta milloinkaan miestä tulisi.»
Sillä haaralla metsää, missä soittoniekka asteli eteenpäin, koetteli pienoinen virta raivata itselleen tietä. Siellä oli maa kivinen ja epätasainen, niin että virran oli vaikea päästä eteenpäin, se kaarteli sinne tänne, vieri pikku putouksia myöten eikä sittekään näyttänyt pääsevän minnekään. Tie sitävastoin, jolla soittoniekka astui, koetti kulkea niin suoraan kuin mahdollista. Se kohtasi siten vähän päästä mutkittelevan virran ja hyppäsi joka kerta sen poikki pienten siltain yli. Soittoniekan oli siis tavan takaa käytävä virran poikki, ja se oli hänestä hupaista. Hänestä tuntui kuin olisi hän saanut seuraa metsässä.
Oli valoisa kesäyö. Aurinko ei ollut vielä noussut, mutta eipä ollut väliä vaikka se olikin poissa, sillä muutenkin oli aivan valoisata.