Ei kuitenkaan vallan samalla tapaa kuin päivällä. Koko luonto esiytyi toisen värisenä. Taivas oli vallan valkoinen, puut ja korkeat kasvit maassa olivat hohtavan harmaat. Mutta kaikki oli yhtä selväpiirteistä kuin päivällä, ja pysähtyessään yhdelle monista silloista ja katsellessaan alas virtaan voi soittoniekka erottaa jok'ainoan kuplan, joka poreili vedenpinnalle.
»Nähdessäni tällaisen erämaanvirran». ajatteli soittoniekka, »täytyy minun muistella omaa elämääni. Yhtä itsepäisesti kuin se, olen minäkin raivannut uraani, välittämättä kaikesta mitä on asettunut tielleni. Sellainen oli isä: hän seisoi vastassani kuin kova kallio. Ja sellainen oli äiti: hän koetti pitää minua alallani ja aivan kuin nukuttaa sammalmättäiden keskeen. Mutta minäpä hiivin isän ja äidin ohitse, ja ulos maailmaan kävi tieni.
Hohhoo, niinpä niin, luulenpa äidin istuvan kotona ja yhä itkeskelevän minun takiani, mutta mitäpä siitä huolin! Olisihan hänen pitänyt ymmärtää, että minusta täytyi tulla jotakin, eikä koettaa vastustella minua.»
Hän riipi kärsimättömänä muutamia lehtiä pensaasta ja viskasi ne virtaan.
»Kas, tuolla tapaa olen repinyt itseni irti kaikesta siellä kotona», hän sanoi nähdessään lehtien kulkevan veden myötä.
»Tokkohan äiti edes tietää, että minä olen paras soittoniekka koko
Värmlannissa?» hän virkkoi matkatessaan eteenpäin.
Hän asteli rivakoin askelin, kunnes taas sattui siltakaiteelle. Silloin hän uudestaan seisattui ja silmäili alas virtaan.
Sillan alla virta kulki kohisevana koskena. Koska nyt oli yö, kuului vallan toisia ääniä kuin päivällä, ja soittoniekka vallan hämmästyi seisahtuessaan ja kuunnellessaan. Metsästä ei kuulunut lintujen laulua, ei havujen kahinaa eikä lehtien rapinaa. Tiellä eivät rämisseet kärrynpyörät, eivätkä lehmänkellot kilkattaneet metsässä. Kuului vain kosken kohina, mutta juuri senpä vuoksi se kuuluikin paljon paremmin ja toisella tavalla kuin päivällä. Tuntuipa kuin kaikkea mahdollista ja mahdotonta löytyisi virran pohjalla. Ensinnäkin kuulosti siltä, kuin istuisi siellä joku jauhamassa jyviä isojen kivien välissä, mutta toisin ajoin kilahti kuin maljoja yhteen iskettäessä juomapidoissa, ja toisinaan kuului kohua, joka oli kuin väkijoukon puheenkohina kirkkomäellä jumalanpalveluksen päätyttyä.
»Tämäpä on myöskin jonkinlaista soitantoa», arveli soittoniekka, »vaikkei se vallan erinomaiselta kuulosta. Luulenpa niitten säveleiden, jotka tuonaan sepitin, olevan paljon enemmän kuulemisen arvoisia.»
Mutta mitä kauvemmin Lars Larsson seisoi ja kuunteli kosken kohinaa, sitä paremmalta se rupesi kuulumaan hänen korvissaan.