»Luulenpa sinun panevan parastasi», lausui hän koskelle. »Olet kai tajunnut, että Värmlannin paras soittoniekka tässä seisoo ja kuuntelee sinua.»
Samassa tuokiossa kuin hän tämän sai sanotuksi, luuli hän erottavansa syvyydestä pari metallikirkasta säveltä, aivan kuten joku olisi näpännyt jännettä koetellakseen sen sointia.
»Katsos vain, nyt on Ahti itse saapuvilla! Kuulenpa miten hän rupeaa näppäilemään viuluaan. No, annahan kuulla, osaatko soittaa paremmin kuin minä!» sanoi Lars Larsson ja naurahti. »Mutta minäpä en voi seistä tässä koko yötä ja odotella milloin alat soittaa», huusi hän heti sen jälkeen alas veteen päin. »Nyt täytyy minun lähteä patikoimaan, mutta lupaan seisahtua seuraavallakin sillalle ja kuulostella, onko sinusta minulle kilpailijaksi.»
Hän taivalsi eteenpäin, ja virran kohistessa metsään päin mutkaisessa uomassaan hän rupesi jälleen muistelemaan kotiaan.
»Tahtoisinpa vielä kerran nähdä pihamaamme ohi juoksevan pienen puron. Pitäisi tästä jolloinkin käydä kotona katsomassa, onko äidin vaikea tulla toimeen sittekun isä kuoli. Mutta kas, kun on niin kovin kiirettä kuin minulla, on se melkein mahdotonta. Niin kiirettä minulla on, sanon minä, etten voi pitää huolta muusta kuin viulustani, niin, tuskinpa on ainoatakaan iltaa viikossa, jolloin olisin joutilas.»
Hetkisen perästä hän jälleen joutui virralle ja tuli sitte heti toisiin ajatuksiin. Tässä ylimenopaikassa virta ei kohissutkaan koskena, vaan juoksi vallan hiljaa. Aivan mustana ja kiiltävänä se kulki metsiin yöharmaiden puiden alla ja kantoi toisinaan helmassaan lumivalkoisen vaahtomättään ylemmistä koskista. Kun soittoniekka tuli sillalle eikä kuullut muita ääniä virrasta kuin aika ajoin hiljaista loisketta, rupesi hän nauramaan.
»Oikeassapa olin, kun ajattelin, ettei Ahti huoli tulla tähän kohtaukseen», huudahti hän. »Niin, olen kyllä aina kuullut että hänen pitäisi olla oiva soittoniekka, mutta eipä taida sellaisesta olla juuri mihinkään, joka aina makaa hiljaa puron pohjalla eikä koskaan saa kuulla mitään uutta. Hän kyllä tietää että tässä seisoo se, joka ymmärtää asian paremmin kuin hän, ja sen vuoksi hän ei annakaan kuulla itseään.»
Niin sanoen hän kävi eteenpäin ja kadotti virran näkyvistään.
Hän tuli sellaiseen seutuun metsässä, jonka halki hän aina oli kammonut kulkea. Siellä oli maa suurten kiviröykkiöiden peittämä, ja kiemuraisia kuusenjuuria virui pystyssä niitten välillä. Jos vain metsässä oli mitään tenhoa tai vaaranpaikkaa, niin juuri täällä sen olisi luullut piilevän.
Tullessaan kaameain kiviröykkiöitten keskelle soittoniekkaa puistatti ja hän rupesi aprikoimaan, oliko viisasta kehua itseään Ahdille.