Mutta hän tyyntyi joka tapauksessa nähdessään ihmiskäsien tekemän rakennuksen, ja käydessään virran yli häntä ei juuri ollenkaan enää pelottanut. Eikä hänelle tapahtunutkaan mitään vaarallista. Ahdilla ei näyttänyt olevan hänelle mitään sanottavaa. Hän ihmetteli vain itseään, kun oli voinut säikähtää mokomasta tyhjästä.
Hän tunsi itsensä oikein iloiseksi ja turvalliseksi, ja vielä iloisemmaksi hän tuli, kun myllynovi avautui ja nuori tyttö tuli ulos häntä vastaan.
Se näytti vallan tavalliselta talonpoikaistytöltä. Sillä oli puuvillahuivi päässä ja lyhyt hame ja avara mekko, mutta jalat olivat paljaat.
Tyttö kävi soittoniekan luo ja sanoi muitta mutkitta hänelle:
»Tahdotko soittaa minulle, niin minä tanssin sinulle.»
»Miksikä ei», sanoi soittoniekka, joka oli hyvällä tuulella nyt, kun oli päässyt pelostaan, »sen voin kyllä tehdä. En ole ikinä kieltäytynyt soittamasta kauniille tytölle, joka tahtoo tanssia.»
Hän istahti kivelle myllynsulun reunalle, pani viulun leukansa alle ja alkoi soittaa.
Tyttö otti muutamia askelia soiton tahdissa, mutta sitte hän pysähtyi.
»Mitä polskaa sinä nyt soitat?» sanoi hän. »Eihän siinä ole lainkaan voimaa.»
Soittoniekka vaihtoi säveltä, koetti toista, jossa oli enemmän vauhtia.
Tyttö seisoi edelleen tyytymättömänä.