»En minä osaa tanssia moisen kuhnuripolskan mukaan», hän sanoi.
Soittoniekka viritti silloin huimimman säveleen minkä taisi.
»Jollet tähän tyydy», hän sanoi, »niin saat kutsua paremman soittoniekan kuin minä.»
Samassa kun hän näin sanoi, tunsi hän, miten käsi tarttui hänen käsivarteensa juuri kyynäspään kohdalta ja alkoi ohjata käyrää ja auttaa vauhtia.
Viulusta tulvaili silloin säveliä, jommoisia hän ei koskaan ollut kuullut. Niissä oli niin ripeä tahti, että hän ajatteli ettei pyörivä rataskaan olisi voinut seurata sitä.
»Niin, kas sitä voi sanoa polskaksi!» sanoi tyttö ja alkoi pyöriä ympäriinsä.
Mutta soittoniekka ei häntä katsellut. Hän oli niin ihmeissään säveleestä jota soitti, että ummisti silmänsä kuullakseen paremmin.
Kun hän ne avasi hetken päästä, oli tyttö poissa, mutta sitä hän ei paljon ajatellut. Hän jatkoi soittamistaan pitkän ajan, sillä koskaan hän ei ollut kuullut sellaista viulunsoittoa.
»Mutta nyt lie jo aika lopettaa tämä», hän viimein arveli ja tahtoi laskea käyrän alas.
Mutta käyrä jatkoi kulkuaan. Hän ei voinut saada sitä pysähtymään. Se kulki edestakaisin kielien yli ja tempasi käden ja käsivarren mukaansa. Ja se käsi, joka piteli viulunkaulaa ja näppäili kieliä, ei sekään voinut päästä irti.