Silloin valui kylmä hiki soittoniekan otsalle, ja nyt hän täydellä todella rupesi pelkäämään.
»Mitenkähän tämä loppuu? Pitääkö minun istua täällä ja soittaa tuomiopäivään saakka?» kysyi hän itseltään epätoivoissaan.
Käyrä kävi edelleen vinhaa vauhtia ja loihti kuuluviin säveleen toisensa perästä, aina jotakin uutta ja niin kaunista, että miespoloisen täytyi ymmärtää kuinka mitätön hänen oma taitonsa oli. Ja tämäpä juuri vaivasi häntä pahemmin kuin väsymys.
»Se, joka soittaa viulullani, hän ymmärtää taidon. Mutta minä en ikipäivinäni ole ollut muuta kuin poropeukalo. Nyt vasta saan oppia, miltä soiton pitää kuulua.»
Pariksi silmänräpäykseksi hän niin hurmautui soitosta, että unohti onnettoman tilansa. Mutta sitten tunsi hän käsivarsiansa pakottavan väsymyksestä ja lankesi uudelleen epätoivoon.
»Tätä viulua en voi laskea käsistäni, ennenkun olen soittanut itseni kuoliaaksi. Voinpa ymmärtää ettei Ahti tyydy vähempään.»
Hän alkoi itkeä kohtaloaan, yhä jatkaen soittamistaan.
»Olisi ollut minulle parempi, jos olisin istunut pikku tuvassamme äidin luona. Mitä merkitsee kaikki kunnia, jos kaiken pitää loppua tällä tavalla?»
Hän istui siinä tuntikauden toisensa jälkeen. Tuli aamu, aurinko nousi taivaalle ja lintuset sirkuttelivat hänen ympärillään. Mutta hän soitti, soitti taukoamatta.
Koska tänään oli sunnuntai, sai hän istua vanhan myllyn luona aivan yksinään. Ei kukaan ihminen kulkenut metsään päin. Ne menivät kirkkoon alas laaksossa ja kyliin, jotka reunustivat valtamaantietä.