Tuli aamupäivä, aurinko kohosi yhä korkeammalle taivaalle. Linnut vaikenivat, mutta petäjien pitkät havut alkoivat suhista.
Lars Larsson ei antanut kesäpäivän helteen hillitä itseään. Hän soitti, soitti soittamistaan. Tuli viimein ilta, aurinko laski levolleen, mutta hänen käyränsä ei tarvinnut lepoa, ja hänen käsivartensa liikkueli yhä edelleen.
»Vallan varmaa on, että tämä minut tappaa», hän sanoi. »Ja se on oikea rangaistus kaikesta ylimielisyydestäni.»
Myöhään yöllä tuli ensimäinen ihminen vaeltaen metsän halki. Se oli vanha, köyhä eukko, jonka selkä oli kumara ja tukka harmaa ja kasvot monien murheiden uurtelemat.
»Sepä on merkillistä», soittoniekka ajatteli. »Minusta tuntuu kuin tuntisin tuon vanhan eukon. Voiko olla mahdollista, että se on äiti? Voiko olla mahdollista, että äiti on tullut niin vanhaksi ja harmaaksi?»
Hän huusi kovaan pysäyttääkseen hänet.
»Äiti, äiti, tulkaa tänne minun luokseni!» hän sanoi.
Eukko seisahtui aivan kuin vastenmielisesti. »Kuulen nyt omin korvin, että olet Värmlannin paras soittoniekka», hän sanoi. »Ymmärrän kyllä, ettet enää välitä tällaisesta köyhästä eukosta kuin minä olen.»
»Äiti, äiti, elkää menkö minun ohitseni!» huusi Lars Larsson. »Minä en ole suuri soittoniekka, vaan kehno raukka. Tulkaa tänne, että saan puhua kanssanne!»
Silloin tuli äiti lähemmäksi ja näki miten hän istui ja soitti. Hänen kasvonsa olivat kalpeat kuin kuolleella, hiukset valuivat hikeä, ja veri tihkui kynsien alta.