"'Kievari itse', poika vastasi. Ja sitten hän jutteli papille, että isäntä oli viikon ajat juonut itsensä humalaan jokikinen päivä. 'Sitä viinaa, sitä viinaa täällä on mennyt vallan kauheasti', poika sanoi. — 'Miten se on käsitettävä?' kysyi pappi. 'Eihän kievari koskaan ollut viinamiehiä.' — 'Niin', virkkoi poika, 'hän joi siksi, kun kehui löytäneensä jonkun kaivoksen. Kelpaa rikkaan räiskiä, hän sanoi. Nyt hänen muka kannattaa hummata vaikka ikänsä. Ja eilis-iltana hän juovuksissa lähti ajelemaan, mutta kaatoikin rattaansa ja jäi itse alle.'
"Kun pappi oli tämän kuullut, jatkoi hän matkaansa kotia kohti. Hänen mieltään katkeroitti tuo äskeinen sanoma. Ja kuinka hän olikaan matkalla iloinnut ajatuksesta, että saisi kertoa suuren uutisen!
"Mutta pari askelta siitä ajettuaan pappi näki Israel Petter Petterinpojan kävelevän vastaansa. Hän oli ihan entisellään, ja pappi ajatteli, että olipa hyvä ettei onni ollut häneltä päätä huumannut. Häntä pappi heti aikoi ilahuttaa sillä, että hän nyt oli rikas mies. 'Päivää', sanoi Petter Petterinpoika, 'palaatko Falunista nyt?' — 'Palaan niinkin', sanoi pappi, 'ja tiedäppäs, että siellä kävi paremmin kuin saatoimme aavistaakkaan; vuoripäällikkö näet sanoi, että se meidän löytömme olikin hopeata!' Petter Petterinpoika säpsähti vallan kuin maa olisi edessä avautunut. 'Mitästä sanot? Hopeatako se on?' — 'Niin on', vastasi pappi, 'meistä tulee rikkaita miehiä jok'ainoasta ja voimme elellä herroiksi!' — 'Ihanko tosiaan se on hopeata?' toisti Petter Petterinpoika ja masentui yhä enemmän. — 'Varmasti se hopeata on', vastasi pappi, 'enhän toki sinua pettää tahdo. Älä nyt enää arkaile, vaan ole iloissasi!'
"'Iloissaniko?' sanoi Petter Petterinpoika, 'minäkö iloissani! Luulin sitä vain katinkullaksi, ja ajattelin, että parempi pyy pivossa kuin kymmenen oksalla. Olen myönyt koko kaivososuuteni Olavi Svärdille sadasta taalerista.'
"Hän oli epätoivoissaan, ja papin lähtiessä hän jäi keskelle maantietä seisomaan itkien ääneen.
"Kotitaloon saavuttuaan pappi lähetti renkinsä Olavi Svärdin ja hänen veljensä luo kertomaan, että heidän löytönsä oli hopeata. Hän tunsi jo itse saaneensa tarpeeksi tämän hyvän uutisen levittämisestä.
"Mutta illalla yksin ollessaan pappi taasen joutui suuren ilonsa valtaan. Hän astui ulos pimeyteen ja nousi kummulle, jonka hän oli ajatellut uuden pappilan paikaksi. Siitä piti tietenkin tulla komea, yhtä uljas kuin piispanpuustelli. Hän oli kauvan ulkona, koko sen yön, eikä hän tyytynyt vain uuden pappilan rakentamiseen. Hänen mieleensä juohtui, että kun seutu niin suuria rikkauksia tuottaa, niin sinne alkaa virrata väkeä ja viimein kaupunkikin kohoaa metsään kaivoksen ympärille. Ja silloin hänen on pakko rakentaa uusi kirkko kaupunkiin. Siihen varmaan suurin osa hänen rikkauttaan hupenee. Mutta ei siinäkään vielä kylliksi, vaan hän kuvitteli, että kun hänen kirkkonsa on valmis, niin kuningas ja useita piispoja tulee sen vihkiäisiin, ja silloin kuningas kirkkoon hyvin ihastuu, mutta huomauttaa, ettei hänellä, kuninkaalla, ole sopivaa asuntoa paikkakunnalla. Ja siiloin ei hänellä muuta neuvoa kuin rakentaa kuninkaalle linna uuteen kaupunkiin."
Yksi kuninkaan kavaljeereista aukaisi nyt sakastin oven ja ilmoitti, että suuret matkavaunut olivat jo korjatut.
Ensi hetkessä kuningas oli heti valmis lähtemään, mutta malttoi mielensä. "Antaahan kuulua miten lopuksi kävi", hän sanoi papille. "Mutta nyt saisi jatkaa sukkelammin. Tiedämme jo miten mies uneksi ja ajatteli. Tahdomme tietää miten hän toimi."
"Hänen vielä istuessaan näine haaveineen", pappi jatkoi, "hänelle tuotiin sana, että Israel Petter Petterinpoika oli itse lopettanut päivänsä. Hän ei voinut kestää sitä, että oli myynyt kaivososuutensa. Hänestä varmaankin tuntui mahdottomalta koko ikänsä nähdä toisen nauttivan rikkaudesta, joka olisi voinut olla hänen."