"Sehän on toista", sanoi pappi, "jos isänmaa sitä aarretta tarvitsee, niin hän kyllä myöntyy."
"Takaatteko minulle sen?" kuningas kysyi.
"Sen kyllä takaan", sanoi pappi.
"Eikö hän sitte välitä, miten pitäjäläistensä käy?"
"Se jääköön Herran huomaan."
Kuningas nousi tuoliltaan ja meni ikkunan ääreen. Hän seisoi hetkisen katsellen ulkona seisovaa kansajoukkoa. Mitä kauemmin hän katsoi, sitä kirkkaammin hänen suuret silmänsä alkoivat loistaa, ja hänen hento vartensa ikäänkuin kasvoi. "Saatte tämän seurakunnan papille viedä sellaiset terveiset", sanoi kuningas, "että ihaninta Ruotsin hallitsijalle on nähdä tällaista kansaa."
Sitten kuningas siirtyi ikkunasta ja kääntyi katsomaan pappia. Hänen huulensa olivat hymyssä. "Onko tämän pitäjän kappalainen niin köyhä, että hän aina kirkonmenojen loputtua vaihtaa mustat vaatteensa talonpoikaispukuun?" kuningas kysyi.
"Niin köyhä hän on", sanoi pappi, ja puna leimahti hänen karkeille kasvoilleen.
Kuningas meni takaisin ikkunan ääreen. Näkyi että hän oli verrattoman hyvällä päällä. Kaikki jalo hänessä oli herännyt eloon. "Antaa vaan kaivoksen jäädä koskematta", hän sanoi. "Kuka kerran on koko ikänsä nälkää nähden ponnistellut saadakseen tämän kansan mielensä mukaiseksi, hän ansaitsee saada sen sellaisena pitääkin."
"Mutta jos valtakunta on vaarassa?" sanoi pappi. "Enemmän arvoisia ihmiset ovat valtakunnalle kuin raha", sanoi kuningas. Ja sen sanottuaan kuningas jätti papin hyvästi ja lähti sakastista.