Anne-Marie. Setä ei ole lainkaan niin vanha, kuin setä luulee. Sehän käy mainiosti. (He keinuvat pari kertaa edestakaisin, sitten Anne-Marie pysähyttää keinun.) Katsos setä, meillä on keinu kotona Filipstadissa. Se on kiinnitetty suureen puuhun, joka kasvaa keskellä pihaa.
Patruuna Teodor. Vai vanhaan vaahteraan! No, minun kai pitäisi muistaa se. Se on varmaankin nyt niin suuri, että se varjostaa koko pihan?
Anne-Marie. Sitähän se juuri tekeekin, setä. Se leviää kuin vihreä katos pienten punaisten rakennusten ylitse. (Tuumien.) Setä on ehkä käynyt usein leipurissa ennen vanhaan?
Patruuna Teodor. Enpä minä ole niinkään harvoin käynyt siinä talossa. Minä olen kasvanut Filipstadissa, niinkuin sinäkin. Mutta miten nyt olikaan tuon vaahteran ja keinun laita?
Anne-Marie. Minusta tuntuu niin hauskalta, että setä on käynyt meidän talossamme. Niin, setä, meidän vanha keinumme on niin lahonnut, ettei kukaan uskalla käyttää sitä. Monta kertaa olisin tahtonut koettaa kiikkua siinä, mutta heti huudetaan joka taholta: "Kuuleppas, Untuvainen, mitä sinä aiot tehdä? Tule alas, heti paikalla, Untuvainen!" Siksi oli niin hauska saada keinua tässä.
Patruuna Teodor. Untuvainen? Mikä se on? Sinuako he nimittävät Untuvaiseksi?
Anne-Marie. Isällä oikeastaan yksin on oikeus nimittää minua siten, setä Teodor.
Patruuna Teodor. Kai eräs toinenkin saa sitä nimeä käyttää?
Anne-Marie. Saa kyllä, sillä kaikki Syrjäkadun varrella nimittävät minua siten. Mutta pitäisihän heidän toki lakata siitä, kun olen nyt suuri. Se kuuluu niin hirveän lapselliselta. Mauritz sanoo tietenkin aina minua Anne-Marieksi.
Patruuna Teodor. Sen minä kyllä uskon.