Anne-Marie (kohoaa laskeutuakseen maahan keinusta). Kätesi, Teodor setä! (He astuvat alas ja tulevat heti sen jälkeen pihalle vasemmanpuoleisesta portista.)
Patruuna Teodor. No, mitä vuorineuvoksettarelle kuuluu?
Vuorineuvoksetar. Hyvää vain, poikaseni. Istun täällä yhtä yksinäni kuin Laxåssakin.
Patruuna Teodor. Minä en saa jutella vuorineuvoksettaren kanssa niin paljon kuin haluaisin, sillä tämä tytön typykkä ajaa minua paikasta toiseen. Ja tietääkö vuorineuvoksetar mitä, nyt hän haluaa heinäniitylle. Ei sitä enää saa tehdä mitään mitä haluaisi.
Vuorineuvoksetar. Se on erittäin hyvä, Teodor, erittäin hyödyllistä ja hyvää. Mutta annappa nyt ensin minulle käsivartesi, jotta pääsisin sisään! Minun pitää saada hiukan levätä.
Patruuna Teodor (tarjoo käsivartensa vuorineuvoksettarelle ja auttaa hänet sisään. Heti sen jälkeen hän palaa takaisin pieni, lyhytkarvainen koira sylissä, pienin elukka mitä voi kuvitella mielessään). Katsoppas tätä, niin saat tehdä Jennyn tuttavuutta, Anne-Marie! Et suinkaan koskaan ennen ole nähnyt näin pientä elukkaa?
Anne-Marie (hyväilee koiraa). Voi, miten suloinen se on, Teodor setä!
Patruuna Teodor. Varmaankin sinä ihmettelet miten minulla on näin pieni koira?
Anne-Marie. Niin, minä ihmettelen todellakin, setä.
Patruuna Teodor. Katsohan, se riippuu siitä, etten minä ole valinnut Jennyä koirakseni, vaan Jenny on valinnut minut isännäkseen. Kun Jenny tuli ensi kerran tänne, lepäsi hän erään hienon tukholmalaisen rouvan sylissä. Ja hänellä oli peite selässä ja huivi päässä. (Pieni koira murahtaa.) Hiljaa Jenny! Se on aivan totta, huivi sinulla oli päässä. Ja minä ajattelin mielessäni, kun näin hänet, että sepä vasta oli surkea koira. Mutta tiedätkös, kun koira rukka pääsi maahan, niin varmaankin siinä heräsivät sen nuoruuden muistot henkiin. Vai mitähän se lie ollut. Se kuopi maata ja potki ja koetti irroittua peitteestään. Ja sitten se alkoi matkia suuria koiria, niin että me kaikki arvelimme, että Jenny varmaankin oli syntynyt maalla.