Mauritz (hiukan häpeissään, ystävällisemmin kuin äsken). Sinun täytyy todellakin lainata minut patruunan tyttärille täksi illaksi, Anne-Marie! Näethän itsekin, etten pääse heistä eroon. Me olemme lapsuudenystäviä, käsitäthän. Se on niin harvinaista täällä maalla, että heillä on kavaljeeri, joka on nähnyt hiukan maailmaa ja osaa sekä tanssia että jutella.
Anne-Marie. Ei sinun pidä luulla, Mauritz, että haluan asettaa rakkauttamme näytteille.
Mauritz. Mitä sinä sanot? Mikä sinun oikein on? (Puutarhamajasta huudetaan: Mauritz!) Minua huudetaan. Minun täytyy mennä tanssimaan. Sinä pidät siis huolta Jennystä? (Poistuu -puutarhamajaa kohti, pysähtyy.) Älä vain herran nimessä ole mustasukkainen Elisabet Westlingille!
Anne-Marie (palaa paikalleen sohvalle. Hän vajoaa hurmauksen valtaan. Tunteet, joita hän tähän saakka on hillinnyt, saavat hänet valtoihinsa nyt, kun hän on yksin. Hän sivelee ajatuksiinsa vaipuneena koiran päätä, puhuessaan itsekseen hiljaisella, kiihkeällä, milloin syvästi surullisella, milloin miltei riemuitsevalla äänellä.) Kuulehan Jenny, hän kysyy, mikä minun on. Hän luulee, että olen pahoillani, kun hän ei tanssi minun kanssani. Hän ei käsitä mitään. Enkä minä voi sitä sanoa hänelle! Miten se oikeastaan tuli, Jenny? Voitko sinä sanoa, miten se tuli? Minä en tietänyt mistään, Jenny, kun se tuli. Se tuli kuin kaste heinänkorteen. Se tuli kuin väri kukkaan. Se tuli aivan huomaamatta. Se ei ilmoittanut mitään edeltäkäsin. Mutta vaikka se näin tulikin, Jenny, niin ei se olisi saanut tulla. Oi, Jenny, se tekee minut niin levottomaksi! Se tekee minut niin onnettomaksi. Minä olen mielestäni aivan kuin huono ihminen. (Voimakkaammin.) En tahdo tietää siitä mitään! Minä riistän sen pois, heitän sen luotani! (Hiljaisesti.) Mutta tiedätkös, Jenny, siihen on aivan mahdoton päästä käsiksi. Minä suljen siltä oven, ja se tulee sittenkin sisään. Se on kaikkialla. Suonissani ei ole verta. Se yksin kuohuu niissä. Jos voisin hävittää kaiken sen, mistä ruumiini on kokoonpantu ja jättää vain yksin sen jäljelle, niin olisin sittenkin aivan sellainen kuin nytkin. Ja sittenkään se ei ole mitään. (Avuttomasti huoaten.)
Voi, Jenny, miten se tuli?
Se ei tullut aamiaispöydässä. Ei lainkaan! Silloin olin vain ujo ja hämilläni. Olihan se kovin viisasta, että Mauritz pysytteli poissa, mutta sittenkin minä pelästyin niin pahasti, kun olin jäänyt yksin, kahden vieraan ihmisen pariin. Ei, aivan varmaan se ei tullut aamiaispöydässä. Eikä se tullut sittenkään, kun me kuljimme takapihalla. Silloin minä tulin vain niin tutuksi Teodor sedän kanssa, että olisin mielelläni voinut sanoa hänelle vaikka mitä, aivankuin äidillenikin.
Mutta sitten, Jenny, kun hän luuli, että minä olin vain tahtonut mielistellä häntä!… Kun hän katsoi niin suruissaan minuun ja ajoi minut luotaan… Silloin kun huomasin, että hänelläkin oli sydän, joka kärsi meidän kovuudestamme… Silloin, Jenny, juuri silloin se tuli! Se tuli hiipien, se tuli ryömien, se tuli risahdellen, se tuli rasahdellen, se tuli kuin peikko, joka hiipii hiljaisessa metsässä. (Äänettömyys.)
Frida. Vai niin, täältähän minä löydän mamseli Anne-Marien!
Anne-Marie (hätkähtää). Minua ei pyydetty tanssiin, Frida, ja silloin arvelin, että yhtä hyvin voisin istua täälläkin.
Frida. Niin mutta sehän on aivan hullua! Hänen tähtensähän koko tanssit on pantu toimeen! Ja sitten hän istuu täällä yksin eikä saa lainkaan tanssia!