Anne-Marie (hypähtää hengästyneenä ylös). Mitä sitten?
Frida. Kas, ettei mamseli Anne-Marie ole sitä kuullut! Niin, silloin he olivat kihloissa niinkuin mamseli Anne-Marie ja Mauritz herra nyt.
Anne-Marie (kiivaasti). Se ei ole totta! Se on vain perätöntä juorua.
Frida. Kyllä se on totta. Mutta minä en puhu sen enempää, jollei mamseli Anne-Marie tahdo kuulla.
Anne-Marie (melkein itkuun purskahtamaisillan). Kyllä minä ymmärrän, että Frida puhuu totta, mutta se on niin merkillistä, ymmärtäähän Frida sen. (Taistelee itkua vastaan.) No, miksikä he eivät saaneet toisiaan?
Frida. Vanha vuorineuvoksetar teki siitä lopun. — Ja kyllä he ovat unohtaneet sen asian kumpikin. Patruuna ainakin on ollut monta kertaa sen jälkeenkin rakastunut. Mutta kun hän eilen näki mamseli Anne-Marien, niin varmaankin jokin muisto heräsi henkiin. Ehkäpä se pahoitti hänen mieltään, niin ettei hän sen vuoksi halua nähdä mamseli Anne-Marieta. Mutta tuo suru on hänelle vain hyväksi.
Anne-Marie (ajatuksiinsa eksyneenä). Siksi hän sanoi, että minun petokseni koski häneen kipeämmin kuin muitten! Siksi hän tiesi, että kotipihalla kasvoi suuri vaahtera!
Frida. Mitä mamseli Anne-Marie sanoo?
Anne-Marie. Minä en ymmärrä tätä asiaa, Frida. Äitihän juuri toivoi, että me tulisimme tänne.
Frida. Sen minä voin hyvinkin ymmärtää. Hänestä oli varmaankin hauska pukea tyttärensä hienoksi neidiksi, jotta patruuna saisi nähdä miltä hän näyttää.