Patruuna Teodor. Tiedätkös, varmaankin ensi kertaa eläissäni huomioni kiintyy nyt niihin.
Anne-Marie. Tuollaiset pienet untuvat, setä, ovat olemassa vain sitä varten, että raskaat jalat polkisivat niitä ja tuuli lennättäisi niitä edestakaisin. Mutta eikö ole vaikea olla tuulena tai kengänkorkona, kun on kysymys tuollaisista pienokaisista, jotka eivät voi pitää puoliaan?
Patruuna Teodor. Mitä sinä tarkoitat, lapsi?
Anne-Marie. Jos tuollainen pieni untuva, tuollainen surkea, lentävä untuva, setä, alkaisi kerran laulaa, niin pitäisi minun mielestäni sitä kuunnella. Se ei niinkään usein uskalla ruveta laulamaan.
Patruuna Teodor. Vai niin, osaako tuo untuva laulaa?
Anne-Marie. Se laulaa tällä tavalla, setä: "Ei kukaan koko maailmassa ole niin heikko kuin minä, mutta minä tiedän myöskin, ettei kukaan ole oikein vahvakaan. Ne, joille on annettu suuri voima, saisivat muistaa, että hekin voivat murtua. Heidän ei pitäisi tuhlata voimaansa, ei luulla, ettei se koskaan voi loppua."
Patruuna Teodor (istuu yhä eteenpäin kumartuneena. Tuhahdetulla äänellä). No, mutta lapsi, lapsi!
Anne-Marie. Pieni untuva vain laulaa. Setä ei saa pahastua.
Patruuna Teodor. Ei tiedätkö! En minä pahastukaan.
Anne-Marie. Se laulaa, että varmaankin on ihmeen ihanaa olla suuri ja voimakas ja viisas. Sitä pieni untuvakin kernaasti tahtoisi olla. Oi, jos se olisi niin onnellinen, niin silläpä olisi paljon tehtävää! Se järjestäisi ja tekisi työtä. Se muistelisi sitä aikaa, jolloin se oli pieni ja heikko. Sillä ei olisi varaa tuhlata elämäänsä hyödyttömästi. Se suojelisi niitä, jotka vielä ovat heikkoja ja avuttomia…