Frida. He tahtoivat oppia leipomaan ohkoleipää. Mutta patruunalta se onnistui parhaiten. Hän osaa kaikkea mitä hän tahtoo.
Vuorineuvoksetar. Frida on alituisesti valittanut, ettei minun poikani vietä sopivaa elämää. Mutta minun täytyy sanoa, että olen ollut hyvin tyytyväinen häneen tämän viikon aikana. Hän ei ollut yhtä helposti ohjattavissa käydessään koltussa. Tietääkö Frida, miksikä poikani Teodor on ollut näin mallikelpoinen?
Frida. Minä sanon samaa kuin äskenkin. Hänen armonsa ei pitäisi kysyä minulta sellaista, minkä hän itse tietää yhtä hyvin kuin minäkin.
Vuorineuvoksetar. Minä tiedän, että Frida on viisas ihminen, ja minä tiedän myöskin, että Frida toivoo, että pieni leipurinmamseli joutuisi minun pojanpoikani, Mauritzin kanssa naimisiin. Siksi tahdon ilahduttaa Fridaa sillä sanomalla, että olen aloittanut kirjeen miniälleni, pormestarinnalle, jossa sanon hänelle, että en enää vastusta kihlausta ja että kehoitan häntä tekemään samoin.
Frida. Vai niin, vai on vuorineuvoksetar tehnyt niin. Ihmeellistä, aina vuorineuvoksetar on kaltaisensa! Tuntuu siltä kuin hän aina tahtoisi asettua väliin, niin ettei patruuna Teodorin elämä koskaan muuttuisi hyväksi! (Anne-Marie ilmestyy kuistille.) Mutta mitä se auttaa, mitä minä sanon vuorineuvoksettarelle, parasta on, kun menen laittamaan kuntoon eväskorin matkaan lähteville.
Vuorineuvoksetar (Anne-Marielle). Kultaseni, sinä säikähdytit minua! Mitenkä ihmeessä olet jo ennättänyt syödä aamiaista?
Anne-Marie. Minä söin niin paljon kuin saatoin, Gunilla täti. Käveleekö setä yhä puutarhassa, Gunilla täti?
Vuorineuvoksetar. Luultavasti. En ainakaan ole nähnyt hänen palaavan. Mutta ehkäpä sinä nyt olet päässyt selville siitä, miksikä hän ei koko yöhön ole saanut unta?
Anne-Marie. Gunilla täti, eikö setä ole tämän viikon aikana ollut harvinaisen hyvällä tuulella? Eikö täti luule, että se voi riippua siitä, ettei hänen ole tarvinnut olla täällä yksin ilman mitään seuraa?
Vuorineuvoksetar. Voihan se olla, että sinä olet oikeassa, kultaseni.