Anne-Marie (kohottaa kyyneleisiä kasvojaan). Ei, täti, nyt vasta vaikeudet alkavatkin. Niinkauan kuin sain olla täällä, en ollut onneton. Päin vastoin sain ikäänkuin uutta eloa. Mutta nyt, kun kaikki on lopussa, nyt se on muuttunut kuolemanpainoksi, jääksi. Töintuskin jaksan nostaa käsiäni, en tiedä, miten voin laahautua portaita alas. Oi, miten voin matkustaa pois Mauritzin kanssa? Kuinka saatan kuunnella hänen puheitaan?
Vuorineuvoksetar. Minun on todellakin sääli sinua. Mutta sinun täytyy hillitä itseäsi. Et saa antaa Mauritzin huomata mitään.
Anne-Marie. Mauritz ei huomaa mitään, täti. Hänen tähtensä en ole levoton, vaan toisen. Tädin täytyy auttaa minua, jotta pääsen pois täältä ilman että Teodor setä huomaa mitään!
Vuorineuvoksetar (hyvin ystävällisesti.) Sinä olet hyvin miellyttävä olento, kultaseni, sen minä sanoin jo ensi hetkenä. Minä autan sinua niin hyvin kuin voin. On hyvin tärkeää, ettei poikani Teodor huomaa mitään.
Anne-Marie (lakkaa itkemästä koettaessaan innoissaan selittää, tilannetta ). Niin, eikö totta? Teodor setä, joka on kaiken aikaa ollut minulle niin hyvä siksi, että muistutan äitiä, hänen nuoruudenrakastettuaan, ymmärtäähän täti sen! Hän ei tahtoisi, että lähtisin täältä niin suuri suru sydämessäni. Se koskisi häneen, jos hän tietäisi, että minun täytyy kärsiä samaa tuskaa kuin hänkin kerran.
Mauritz (tulee ulos). Frida kysyy sinua, Anne-Marie!
Anne-Marie (nousee). Eihän täti sano mitään?
Vuorineuvoksetar. Voit olla aivan huoleti, kultaseni! (Anne-Marie poistuu.)
Mauritz. Saanko puhua hetken aikaa isoäidin kanssa? Aioin pyytää isoäidin apua eräässä hyvin tärkeässä asiassa.
Vuorineuvoksetar Sen minä voin kyllä arvata, Mauritz. Mutta eikö ole myöhäistä, nyt juuri ennen lähtöä?