(Björnstjerne Björnson).
Ah, mitä tuolla sä nähdä saat, Ylhillä tunturilla! Silmihin hohtavat lumiset maat, Ympäri lehdikot varjokkaat, Mielisi niin kovin sinne; — Liianko jyrkkä on rinne?
Kotka, se voimakas, korkenee Ylhille tunturille, — Nuorna ja lietona leijailee, Lentimet ryöstössä karkaisee, Oma on vuoren laita, — Katsovi kaukomaita!
Lehdekäs puu, jok' et tahdokaan Ylhille tunturille! Puhkeat noin suven saavuntaan, Vuotat sen saapuvaks uudestaan; Oksilla linnut vainen Laulavat, huolta ei lainen.
Ah, ken on vuodet kaihonut ain' Ylhille tunturille! Vaan jolla ei ole toivoa lain, Pieneyvänsä hän tuntevi vain; Lintunen kiikkuvi puulla, Saapi sen laulua kuulla.
Lintunen, miksi sä tänne hait Ylhiltä tunturilta? Laajempi siell' oli liikkua kait, Loitos sä näit, puut korkeat sait; Kaihoa vain olet luonut, Miksi et siipiä tuonut?
Enkö siis koskaan, koskaan saa Ylhille tunturille? Tääkö se aatteet lannistaa, Tääkö ne lyö, tämä jäinen maa, Täälläkö kaikki ne raukee, — Hautakin täälläkö aukee?
Pois! minä tahdon — oh, kauvas noin Ylhille tunturille! Tääll' on niin ahdas, niin onnetoin, Nuor' olen kyllä, mut toivoa voin, Suo'os mun nousua koittaa, — Murtua ei, mutta voittaa!
Kerta, mä tiedän, matka mun vie Ylhille tunturille. Kenties on kohta jo huipulla tie? Kaunis, oi Jumala, kotisi lie, — Sulje se sentään vielä, Viipyä tahdon ma tiellä!
Suomen ratsuväen marssi 30-vuotisessa sodassa.