(Z. Topelius).
Lumihangilla Pohjan on isäimme maat, Sen rannoilla lietemme leimuavat. Käs'varret on kalvassa karkeuneet, Jalot aatteet rinnoissa liekkinehet. Ja Nevan veessä ratsumme vilpoutui, Ja Veikselin poikki se huoleti ui. Se aseemme Reinin aaltoja toi, Ja Tonavasta keisarin maljan se joi. Poron, tuhkien teitse kun kuljetahan, Valon säkenet säihkyvät kavioistaan. On säilämme kuin säde auringon, Ja Pohjolan vapaus koittanut on.
H. Heinen lauluja.
1.
Isän puutarhan varjossa kukoistaa Surunkalpea kukkanen; On talvi jo mennyt, ja kevät saa, Yhä kalvaaks jää terä sen. Näkö kalpean kukkasen on Kuin sairahan morsion.
Suru-kukkanen hiljaa kuiskailee: "Rakas, poimithan sinä mun!" Mä kukalle vastaan: "En sitä tee, Jätän poimimatta sun. Mä vaivoin löytänen Purppuranpunaisen".
Suru-kukkanen lausuu: "Etsi vaan Ihan kylmään kuolemaas, On turha, et löydä sä milloinkaan Purppuranpunaistas. Mut minut, minut vie, Olen sairas niinkuin sie".
Niin kuiski ja pyys suru-kukkanen, Otin, poimin sen äkkipäin. Nyt vert' ei vuoda mun sydämen', On kirkasta silmissäin. Ja kurjaan rintahain Mä enkeli-ilon sain.
2.
Kun astun kultani kammioon, Niin sydäntä riemastaa, Mä silloin rikas pohatta oon Ja myyskelen maailmaa.