Suomen päivä.
(Juhlaruno Tampereen arpajais-kansanjuhlassa Etelä-Hämeen kansanopiston hyväksi 4/7 1895).
I.
Aamulla ani varahin, Ensi koiton koittamalla, Kun on usmia kosolta Rannalla merellisellä, Käyös kuuta katsomahan, Päiveä tähyämähän.
Noin se nousi Luojan päivä, Armas aurinko yleni: Ensin kukkulat punasi, Korkeudet kultaeli, Valasi ylähät vaarat, Tuikkaeli tuntureilla.
Ja kun kultas kukkuloita, Ensi rastas raksahutti.
Loisti sitten loitommalle, Yleni ylähämmälle: Puiden latvat purppuroitsi, Kukitti soreat kuuset, Halasi humuvat hongat, Kirkasteli koivikoita, Rannan raidoissa rusotti.
Ja kun kultas metsäkummut, Rannan raidoissa rusotti, Jo heräsi leivonenkin, Käkikin kukahti puussa; Jo on aaltonen yleni Vienosti väräjämähän, Tuhannesti tuikkamahan Rannalla merellisellä.
Vaan se nousi Luojan päivä, Loisti yhä loitommalle: Laskeusi laaksomaihin, Alesi alankomaihin, Loisti heinän helpehissä, Nurmen kukissa kimelti; Paistoi pellot päivärinnat Sätehillä säihkyvillä, Lämmitti noroiset notkot Hengähdyksin hehkuvaisin; Vilut viidakot herätti Unistansa usmaisista, Pyyhki sumut suo-peristä Sekä hallat hettehiltä Leyhkäyksin lämpimäisin, Syleilyin sädehtiväisin.
Ja kun kultas laaksomaita, Loisti heinän helpehille, Silloin vasta luonto liikkui! Silloin alangot elivät, Laaksomaat iloa löivät! Kuulkosi lehdossa rannan Satakielen sylkytystä! Taikka muissa metsiköissä Tuhatkielin kiitosvirttä! Katso, kuin helossa päivän Nurmen kukat nuorentuvat! Kas, kuin pellot paistehessa Kypsyvät eloksi kansan! — Silloin, suuren päivän saaden, Auringon ani yleten Itse kansakin havaapi, Inehmokin ilmauupi Työhön suuressa valossa! — —